Ex-viljelijä tarjoaa nyt henkistä apua muille tuottajille – ”Kaikkea kuraa ei pidä mukana kantaa”
Työhullun perheen Sampo Manninen opastaa verkossa viljelijöitä jaksamiseen, onnellisuuteen ja etenkin irti päästämiseen.
Sampo Manninen on itse jo luopunut karjasta ja viljelystä. Taustansa ansiosta hän uskoo voivansa antaa toisille eväitä hyvinvoinnin parantamiseen ja henkisten voimien löytämiseen. Kuva: Sanne KatainenKun ihminen sukeltaa omaan sisimpäänsä, avautuu usein näkymiä myös ulospäin, sanoo yrittäjä Sampo Manninen.
Hänen mukaansa olennaista on pysähtyä, vetää henkeä ja kuunnella itseään.
”Ihmisellä on jopa 60 000–80 000 ajatusta päivittäin, joten pään sisällä on melkoista pölinää. Siksi pitää oikeasti hidastaa ja pysähtyä kuullakseen, mitä todella tahtoo.”
Manninen on entinen viljelijä, ja nyt hän on alkanut hyödyntää omassa elämässään omaksumiaan oppeja ja oivalluksia verkkokursseina. Heinäkengän henkireikä -valmennuksella hän haluaa jakaa nimenomaan viljelijäväestölle eväitä hyvinvoinnin parantamiseen ja henkisten voimien löytämiseen.
Manninen ei luonnollisesti tarkoita, että muiden pitäisi hänen tavoin luopua viljelystä ja maista, mutta oman sisimpään sukeltaminen voi synnyttää oivalluksia ja avata uusia väyliä, joilla päästään ja selviydytään eteenpäin.
”Moni painiskelee samoissa ongelmissa. Talous on kriisissä. Velkaneuvontaan on ohjattu satakunta viljelijää, mutta siinä on varmasti vain pieni osa, joka on uskaltautunut pyytämään apua”, Manninen arvioi.
”Myös maatalouden ja muiden töiden yhteensovittamisen ongelmat nousevat selkeästi esiin”, hän lisää tähän mennessä saamastaan palautteesta.
Elämää Manninen on opiskellut ensin syntymällä työhulluun perheeseen hämäläiselle lypsykarjatilalle, opettelemalla ajamaan traktoria viisivuotiaana ja tekemällä nuorena ympäripyöreitä päiviä, kun kotitilan navettaa 1980-luvun alussa laajennettiin.
”Yhtenä päivänä en herännyt aamulla, eikä velipoika raaskinut herättää, koska olimme tehneet yli puolenyön duunia. Kun sitten pääsin työmaalle, raksamies totesi, että ei taida pojasta olla miehen hommiin.”
”Tuolloin pikkuisen kirpaisi sydämessä – panokseni ei 18-tuntisista työpäivistä huolimatta ollutkaan riittävä, eli en kelpaakaan. Vielä nytkin aistin tuosta tunteesta rippeitä.”
Menneisyyden painolasteja on Mannisen mukaan meillä jokaisella. Yksi väärä sana kipeään paikkaan saattaa kaihertaa vuosikymmeniäkin myöhemmin sanojen kohdetta, vaikka itse kommentin tokaisija olisi jo aikapäiviä sitten moisen unohtanut.
Monet traumat myös siirtyvät sukupolvelta toiselle kuin huomaamatta ja elävät meissä tiedostamatta. Siksi omaan sisimpään on hyvä välillä sukeltaa, junttaantuneita ajatuksia pölläyttää ja päästä turhista taakoista kokonaan eroon.
Irti päästäminen on Mannisen mielestä elämän opeista tärkein.
”Kaikkea kuraa ei tarvitse kyydissä kantaa. Kun irti päästämistä tekee tietoisesti, se auttaa huimasti. Sen aistii kaikessa, kuulee äänestä, tuntee kehossa. Huojentava tunne.”
Mannisen mukaan meillä ihmisillä on valtavan paljon uskomuksia ja luuloja lähiympäristön ja koko yhteiskunnan meille kohdistamista odotuksista.
”Oletamme, että ne ovat faktoja. Todellisuudessa ne eivät sitä ole, koska ei ole vain yhtä oikeaa tapaa elää.”
Manninen puhuu kokemuksesta. Hän on itse omat rimpuilunsa ja ravistelunsa käynyt, yhden loppuunpalamisenkin.
Vanhempien kotitila putosi lopulta Mannisen kouriin, ja samaan aikaan 1980–90-luvun taitteessa hän aloitti myös viestintäyrittäjänä.
”Sisarukset eivät olleet halukkaita ottamaan tilaa, ja minä tykkäsin asua maalla”, Manninen perustelee ratkaisua.
Pian iski lamakin, ja miljoonavelan rasitteet. Manninen kertoo olleensa vuosikymmenten mittaan monta kertaa löysässä hirressä, mutta jokaisesta kriisistä hän taloudellisesti lopulta selviytyi.
Toisin oli henkisen puolen laita.
Ensin Manninen yritti jo lapsuuskotoaan omaksumaansa metodia: työtä, työtä, työtä. Viestinnän projektit veivät kaikkiaan yli 50 maahan. Hän ei silti ollut tyytyväinen.
Yhtenä iltana tietokoneen ääressä rukkaset sitten tippuivat.
Manninen tajusi, ettei älytön vauhti vie mihinkään. Perheenkin hän oli perustanut ja muksuja oli tullut. Elämässä oli aika panna asioita tärkeysjärjestykseen.
Lypsykarjan pidosta Manninen luopui 1996, ja piste tuli myöhemmin myös kasvinviljelylle.
”Kaikkea ei vain yksinkertaisesti ehtinyt ja jaksanut tehdä.”
Hän koki pettävänsä vanhempansa ja aiemmat esi-isänsä lopettamalla kotitilan pidon.
”Tulee huonommuuden tunne ja pelko siitä, miten suku suhtautuu asiaan.”
Manninen tietää, että moni muukin kotitilaa jatkava viljelijä on samassa velvollisuuden painolastissa.
”Kun ottaa suvun perinnön vastaan, lankeaa siinä aika tymäkkä vastuu.”
Selviytyäkseen lainoista Manninen on joutunut myymään myös maata ja metsää. Siinä yhteydessä hän on pohtinut myös yleisfilosofisesti sitä, mitä ihminen loppujen lopuksi voi omistaa.
”Tilanne oli vain hyväksyttävä, että tämä nyt vain on näin. Piti päästää irti, myös omaisuudesta.”
Sisarukset eivät ole ratkaisusta syyllistäneet Mannista, mutta aluksi hän itse teki niin. Vanhemmille nämä asiat ovat olleet vaikeita hyväksyä, ja senkin Manninen hyvin ymmärtää.
”Yleensäkin me ihmiset syyllistämme itse itseämme eniten. Tietysti voi olla jokin suvun taho, joka vetää porot sieraimeen, mutta eihän se ole heidän elämäänsä.”
Elämän käännekohta on vienyt Mannisen erilaisille henkisille kursseille eri puolille maailmaa: hän on opiskellut muun muassa henkistä valmentamista, meditaatiota, NLP:tä, joogaa ja energiahoitoja. Alkuun hän ei kertonut touhuistaan edes vaimolleen.
”Vuonna 2011 tulin henkisestä kaapista ulos. Pistin paikalliseen lehden etusivulle ilmoituksen meditaatiota koskevasta tilaisuudestani.”
”Monella ystävällä meni tuolloin aamukahvi väärään kurkkuun – mitä sä olet vetänyt, onko kaikki hyvin, oletko jokin hihhuli, he sanoivat.”
Epäilijätkin – joista pääosa oli viljelijäporukkaa – tulivat kuitenkin tilaisuuteen, ja silloin Manninen huomasi, että monella oli ollut samanlaisia kokemuksia kuin hänelläkin. Pohdinnoille ei kuitenkaan ollut aiemmin löytynyt sopivaa väylää ja purkamisen työkaluja.
Nyt maaliskuussa alkaneella verkkokurssilla ikähaitari on vähän päälle kaksikymppisistä viisikymppisiin, naisia ja miehiä suunnilleen yhtä paljon. Manninen sanoo tavoittelevansa myös äijäporukkaa mukaan.
”Naiset ovat miehiä herkempiä ja sitä kautta enemmän tietoisia itsestään. Me äijät olemme kuitenkin sikäli isossa roolissa, sillä jos me olemme kokovartalokusipäitä, ei muillakaan perheessä ole helppoa. Jos me pystymme muuttamaan fiiliksiämme parempaan, on sillä iso vaikutus”, Manninen toteaa.
Vajaat 200 euroa maksava Heinäkengän henkireikä -verkkokurssi kestää viisi viikkoa, ja se pitää sisällään videoluentoja ja erilaisia tehtäviä. Niissä pohditaan niin omaa itseä kuin ympäristöäkin, stressiä, arvoja ja tunteita – ja sitä irti päästämistä.
”Se on minun lempiaiheeni.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
