Maaseudun Tulevaisuus
Ihmiset & kulttuuri

Suomalainen käsipahvi oli aikansa huipputuote – Verla on arvokasta maailmanperintöä

Ihmiset & kulttuuri 16.07.2017

Verlan puuhiomo ja pahvitehdas seisovat muistona Suomen teollistumisen historiasta. Vuonna 1996 tehdaskokonaisuus valittiin Unescon maailmanperintökohteeksi.


Jaana Kankaanpää
Pääopas Jussi Lemminkäinen esittelee Verlan tehtaan vanhaa pahvikonetta. Konetta käyttävää, vahvaa naista kutsuttiin massakarhuksi.
Pääopas Jussi Lemminkäinen esittelee Verlan tehtaan vanhaa pahvikonetta. Konetta käyttävää, vahvaa naista kutsuttiin massakarhuksi.
Jaana Kankaanpää
Nykyiset työturvallisuusviranomaiset olisivat kauhuissaan Verlan tehtaalla käytetyistä laitteista.
Nykyiset työturvallisuusviranomaiset olisivat kauhuissaan Verlan tehtaalla käytetyistä laitteista. "Laite on vaarallinen. Siksi yhtään vahinkoa ei sattunut", Lemminkäinen sanoo.
Jaana Kankaanpää
Konttorin almanakka jäi osoittamaan päivää, jolloin Verlan tehtaan tuotanto loppui.
Konttorin almanakka jäi osoittamaan päivää, jolloin Verlan tehtaan tuotanto loppui.

Huomautamme, että kulttuurinen perintömme ja luonnollinen perintömme on alati kasvavassa vaarassa tuhoutua.

Nämä sanat kirjattiin Yhdistyneiden kansakuntien opetus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon yleissopimukseen maailmanperinnön suojelemisesta. Pariisissa solmittiin 16.11.1972 sopimus, jonka tarkoitus on varmistaa yhteisen maailmanperinnön säilyminen.

Sopimus oli menestys, sen on ratifioinut 193 valtiota. Perintökohteiden listalta löytyvät muun muassa Intian Taj Mahal ja New York Cityn edustalla sijaitseva Vapaudenpatsas. Suomessa kohteita on seitsemän, joista kaksi on jaettu toisen valtion kanssa. Ne ovat Struven ketju ja Merenkurkun saaristo.

Yksi kotoisista kohteista on Verlan puuhiomo ja pahvitehdas Kouvolan Jaalassa.

”Tämä paikka on kokonaisuus”, Verlan pääopas Jussi Lemminkäinen sanoo avatessaan kiillottamon ja lanssisalin puuoven.

Hämärässä huoneessa leijailee konerasvan tuoksu. Sitä erittävät laitteet näyttävät olevan hyvässä kunnossa yhä, vaikka ne kävivät viimeksi yli 50 vuotta sitten.

Verlan puuhiomon päätuote oli kuusipuupahvi. Täydellä teholla pyöriessään tehtaan koneet valmistivat 30 metriä pahvia minuutissa, 10 tonnia päivässä.

Niin kutsutusta käsipahvista valmistettiin kotimaassa kirjojen kannet ja kansanvalistusseuran opetustaulut, samoin Työmiehen ja Saimaan tupakka-askit. Ulkomaillekin tavaraa vietiin, aina Uuteen-Seelantiin asti.

Kierros Verlan tehtaalla alkaa lyhytelokuvalla. Pahvin valmistusta dokumentoiva elokuva kuvattiin vuonna 1964. Samana vuonna tehdas sulki lopullisesti ovensa. Filmille tallentuivat perinteiset työtavat, joilla Verlassa valmistettiin pahvia jo 1800-luvun lopulla.

Tehtaan työntekijöillä ei ollut tarvetta lähteä maailmalle, sillä kaikki tarvittava oli vieressä. Lapset kävivät kansakoulunsakin Verlassa. Luvut luettuaan he siirtyivät vanhempiensa työn jatkajiksi.

Tehtaan uudet työntekijät eivät tarvinneet erillistä perehdytystä. Vanhempien toimi tehtaassa siirtyi lapsille kuin mikä tahansa perintö. Eikä perimätieto ole kadonnut Verlasta vieläkään.

Kierros etenee. Lemminkäinen avaa tehtaan vanhan pääoven ja johdattaa kävijät pihamaalle julkisivua ihailemaan.

”Tuossa säilytettiin kuivaamossa poltettuja koivuhalkoja, siellä me lapsena leikimme.”

Lemminkäinen on vanha verlalainen, tai ainakin puoliksi. Hänen isänsä serkut työskentelivät tehtaassa. Lemminkäinen itse vietti poikana kesiään Verlassa ja sitä ympäröivässä ruukkikylässä. Työtavat ja historia tulivat tutuiksi.

Kierros tehdasmuseossa on yksityiskohtia täynnä. Hiomon koneista puolet valmistettiin Saksassa, loput tulivat kotimaisilta Karhulan ja Tampellan tehtailta. Tehdasrakennuksen tiilet taas poltettiin Kupittaalla Turussa.

Työntekijät tulivat naapurista.

Yksityiskohdista rakentuu perintökohdetta laajempi kokonaisuus. Tehdasmiljöön ohella Verlan museoalueella voi nähdä häivähdyksiä teollistuvan Suomen historiasta.

Suomea rakennettiin paitsi omavaraisesti, myös hartiavoimin. Tehdas työllisti parhaillaan 160 ihmistä ja kädet olivat läsnä jokaisessa työvaiheessa. Siksi tuotetta käsipahviksi kutsuttiinkin.

Vanhan tehtaan ovet sulki koneellistuminen. Verlaa ei kannattanut alkaa uudistaa, sillä pientuotanto ei ollut enää 1960-luvun hengen mukaista.

Kun koneet ottavat haltuun yhä uusia aloja, muisto ihmisen omasta työstä voi alkaa vähä vähältä unohtua. Se olisi vahinko.

Koska vuoden 1972 yleissopimukseen kirjatut sanat pitävät paikkansa vielä tänäkin päivänä, Verlan – ja maailman – yhteistä perintöä on syytä suojella.

Aiheeseen liittyvät artikkelit