Maaseudun Tulevaisuus
Kantri

Ihanimmissa lapsuusmuistoissa touhutaan yhdessä

Olga Temonen
Kolumni 17.02.2017

On asioita, jotka voisi varmasti tehdä toisella tavalla kätevämmin. Joskus tärkeintä on yhdessä tekeminen, ei tuottavuus. Sellaisista hetkistä syntyy lapsuuden lämpöisiä muistoja.

Vanha Zetor ja sen perässä puulaitainen, iso peräkärry odottivat pihalla. Olimme lähdössä isän kanssa heinän hakuun, koska ei ollut satanut moneen päivään.

Ajoimme alas kuoppaista peltotietä. Talikot kolisivat kyydissä. Minä ja pikkusisko istuimme kyydissä, isompia sisaruksia eivät heinähommat kiinnostaneet.

Pellolla heinäseipäitä riitti. Osa oli jo korjattu, niiden kohdalla oli pelkkä seiväs ja sen alapuolella vaalea, pyöreä ruoholaikku. Seipäät kerättäisiin vasta paljon myöhemmin, nyt oli kiire saada heinät sisään.

Ensin täytettiin reunat. Isä nosteli päältä tummuneita, sisältä vihreitä ja ihanan tuoksuvia heiniä kyytiin ja minä ja pikkusisko poljimme. Toinen kerros ja vielä kolmas, keskelle jätettiin kolo, johon ei laitettu heinää, ei vielä.

Isä ajoi taas traktoria eteenpäin ja me keikuimme kyydissä keskellä heinätöntä koloa ja testasimme, kumpi pystyy pidempään olemaan kaatumatta.

Kaikki muut kylällä paalasivat jo heinänsä. Mahtoi hullu, helsinkiläinen lammastilaharrastaja naurattaa.

Mutta heinätyöt olivat kesän kohokohta. Vieraat tulivat kaukaa ja viipyivät, kunnes reilut 600 seivästä oli pystyssä.

Illat juhlittiin, pelattiin petanqueta ja naurettiin paljon. Loppukesästä, kun heinät piti kerätä, harva enää ehti auttamaan.

Kuorma nousi, juttu luisti. Meillä oli tapana jutella kaikesta mahdollisesta. Isä kertoi nuoruusvuosista, millaista oli aika ennen meitä, ja kaikesta muusta. Aina vitsailtiin ja tietenkin analysoitiin heinän laatua sekä kuorman sen hetkistä tilaa.

Isä vaihtoi pidempivartiseen talikkoon ja nosti lisää heinää kyytiin. Korkeat heinäkasat alkoivat huojua, oli tullut aika täyttää keskelle tehty kolo. Tuppo kerrallaan koko kolo tampattiin täyteen heinää. Se sitoi kuorman jämäkäksi.

Kun kuorma oli valmis, isä heitti narut kuorman yli ja sitoi narunpäät kiinni kärryn takaosaan. Sitten hän ajoi hitaasti kotiin.

Istuimme siskon kanssa kuorman päällä ja pitelimme tiukasti narusta kiinni, kuten oli käsketty. Meillä oli tapana käydä pitkälleen heinäkasan päälle, narun molemmin puolin. Otimme heinänkorret suuhun niin kuin elokuvissa ja katselimme koko matkan pilviä.

Isä otti kiinni, kun liu’uimme alas korkean kuorman päältä. Se tuntui navassa ja nauratti.

Juoksimme sisälle. Katsoin ikkunasta, kun isä peruutti traktorin aivan tallin ylisen isoon ikkunaan kiinni ja heitteli heiniä sisään. Sitten hän meni ylisille, siirsi heinää sisällä eteenpäin ja jatkoi sen jälkeen taas kärryn tyhjentämistä.

Viime kesänä lopetimme omalla harrastetilallamme Tuukan kanssa pienten paalien teettämisen, koska niiden kerääminen ja kantaminen ylisille on niin työlästä, eikä talkoolaisiakaan ovista ja ikkunoista tursunut.

Naapurin kaverit kun siirtävät isot pyörö­paalit latoihin ja ylisille niin kätevästi trakto­reillaan.

Isä teki lampaiden heinät jääräpäisyyttään seipäälle yli 15 vuoden ajan. Kun minä sisaruksista viimeisenä muutin kotoa pois, siirtyi hän pikkupaaleihin, koska heinän tamppaajilla oli muita kiireitä.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää se työ kaikessa älyttömyydessään oli isälle. Ja minulle.

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit