Kantri

Kaksisataa vuotta viisautta

Simo Ralli
Kolumni 25.04.2017

Olen saanut elää koko tähänastisen elämäni kahden vanhan ja viisaan mamman lähipiirissä. Kiitokset kaikesta Signe Saara Sylvia ja Helvi Tuulikki.

Täällä meillä päin on vanha sanonta, jonka Antti Tuuri kirjassaan Pohjanmaa toi kaikkien tietoisuuteen: "Etelä-Pohjanmaalla kaikki viisaus asuu vanhoos naisis, niis on viisaus ja hyvyys. Mikäs miehis sitte on? Kyllä niis on hulluus!"

Olen saanut elää koko tähänastisen elämäni kahden vanhan ja viisaan mamman lähipiirissä. Nyt, yhden vuoden sisällä molemmat suvun vanhimmat ovat nukkuneet ikiuneen ja ovat poissa.

Kuolema on tehnyt vääjäämätöntä työtään, se oli odotettavissa, mutta niin kuin tiedämme, ei läheisen lähtöön ole koskaan valmis.

Molemmat teräsmummot olivat syntyneet vuonna 1916, vuotta ennen Suomen itsenäisyyttä. Toinen heistä eli muutamaa kuukautta vaille ja toinen muutamaa kuukautta yli sata vuotta. Kunnioitettava ikä!

Heidän syntyessään Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa ja soti ensimmäistä maailmansotaa emämaansa rinnalla. Ruuasta oli pulaa ja sitä säännösteltiin.

Elinajanodote vuonna 1916 oli naisilla 49,1 vuotta ja meillä miehillä 43 vuotta. Rajusti siis mentiin yliajalle.

Autoja Suomessa vuonna 1916 oli noin tuhat, puhelimia joka sadannella. Maaseudun Tulevaisuus ilmestyi ensimmäisen kerran. Itsenäisyydestä oli haaveiltu jo vuosituhannen vaihteesta asti eikä tiedetty, että jo seuraavana vuonna asia voisi toteutua.

Itsenäisyys tuli ja toi mukanaan vapaussodan, talvisodan ja jatkosodan. Sota vei miehen ja veljen. Parin vuoden kuluttua kurkkumätäepidemia vei pojan ja veljenpojan.

Sota toi evakkoja, taloissa asui monta perhettä ja siinä opittiin kaukaisilta tulijoilta uusia tapoja ja kulttuuria, aikanaan myös onnellisuutta.

Sota toi tavallaan uuden miehen ja elämän alun ja lisää lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia.

Minun syntyessäni nämä naiset olivat jo mummoja ja mammoja. He olivat eläneet kovan elämän, molemmat omilla tavoillaan, maaseudulla maatalojen naisina.

Mammat olivat aina tottuneet tekemään työtä, ruumiillista kovaa työtä, samalla hoitaneet kotiaan ja koko suvun asioita. Heillä oli silti aina aikaa jutella, aina oli aikaa kuunnella ja tietenkin aina oli myös jotakin hyväskää poijannaskalille.

Maitotingin hakureissulla maitotonkkia pestessään mammalla oli aina aikaa kysyä kuulumiset ja tulevaisuuden ajatukset. Joka päivä kello 11 keitettiin kahvit, joille kaikki, jotka ehtivät, olivat aina tervetulleita.

Sunnuntaipäivälliset, taksimatkat Vaasaan ja itse tehdyt lihapullat opettivat tapoja, maailmaa ja makuelämyksiä.

Kun mammat pääsivät viimeisiksi vuosiksi hienoon hoitokotiin, elämä muuttui. Joutui passattavaksi. Sitä ei aivan heti pystynyt nielemään, mutta he nauttivat lopulta siitäkin, ansaitusti.

Hoitokodissa käydessä, mammat nähdessä ja heidän kanssaan jutellessa tuli jokainen kerta suuri rauha kroppaan ja sydämeen.

Heidän olemuksestaan huokui hiljainen viisaus. Kumpikaan ei koskaan valittanut elostaan. He kertoivat tarinoita vanhoista asioista, ihmettelivät, kuinka nopeasti kaikki on mennyt – elämä on vilaus vain. Ja kuinka aika menee edelleen nopeasti.

He olivat tyytyväisiä siitä, mihin maailma on edennyt, ihmettelivät nykylaitteita ja tuumasivat: mihin vielä edetään? Jokainen käyntikerta kiittelivät moneen kertaan vierailusta, on niin mukavaa kun käyrähän.

Tuon saman elämänmyönteisyyden, rauhan ja viisauden haluaisin itsekin oppia. Vaan taitaapa käydä niin etten sitä "hulluna" pohjalaismiehenä koskaan saavuta.

Kiitokset kaikesta Signe Saara Sylvia ja Helvi Tuulikki.

Kirjoittaja on teuvalainen maanviljelijä ja Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.

Aiheeseen liittyvät artikkelit