Mari Varonen harrastaa kansallispukujen lisäksi ratsastusta. Kuvaan pääsi suomenhevosruuna Neo.
Kantri

Keräilijällä on Suomen suurin kokoelma: 82 kansallispukua

Kantri

Keräilijällä on Suomen suurin kokoelma: 82 kansallispukua

Kantri 18.06.2017

Mari Varonen ei tuntenut lapsena ketään kansallispuvun omistajaa. Nyt hänellä itsellään on pukuja kymmenittäin.

Keuruun kansallispuvun sininen silkkiessu heilahtaa, kun Mari Varonen kipittää kohti hevoshakaa. Tottunein ottein hän vie elämää nähneen Neo-ruunan laitumelle. Suomenhevonen haukkaa heinätukon ja Maria naurattaa.

”En sentään oikeasti käy tallilla kansallispuku päällä”, hän selventää.

Joskus tallille lähtiessä päälle voi kyllä unohtua jokin puvun osa. Mari nimittäin käyttää kansallispukua silloin tällöin myös arkena. Joskus ihan kotonakin, koska se on hänestä niin ihana päällä.

”Kerran eräs mies ajoi pyörällä ojaan, kun ulkoilutin koiraa kansallispuku ylläni. Kaipa tuo näky oli hänestä niin ihmeellinen.”

Marilla totisesti on mistä valita. Hän omistaa tällä hetkellä 82 erilaista pukua, mikä on tiettävästi maan suurin yksityinen kokoelma. Hän on työstänyt puvuista nettiin sivuston, missä hän esittelee puvut ja niiden tarinat.

”Haluan osoittaa, että kansallispuku on ajan virrassa elävä vaate.”

Kerran eräs mies ajoi pyörällä ojaan, kun ulkoilutin koiraa kansallispuku ylläni. Kaipa tuo näky oli hänestä niin ihmeellinen.

Tuuli puhaltaa laukaalaisella ratsutilalla. Koivut tuoksuvat, ilmoilla on alkukesän tuoreus.

”Myös tunkkaiset puvut pitää tuulettaa”, vertaa Mari Varonen.

Hänelle kansallispuku tarkoittaa paljon muutakin kuin isänmaata tai tanhutapahtumaa. Marille kansallispuku merkitsee kauneutta, käsityötaidon mestarinäytteitä ja käyttömukavuutta. Melko monelle muulle nelikymppiselle kansallispuku on sen sijaan asu, jota ei kuuna päivänä laittaisi ylleen.

”Harvoin näitä pukuja näkee enää esimerkiksi perhejuhlissa kenenkään päällä”, Mari harmittelee.

Siksi hän haluaa puistella pölyt pois pukujen harteilta. Hän haluaa pelastaa kansallispuvut pois aittojen nurkista ja ullakkokaapeista ihmisten ilmoille.

”Uskon, että kansallispuvun uusi tuleminen on ihan lähellä. Merkit viittaavat siihen, että nuoret löytävät kansallispuvut netin ja sekakäytön kautta.”

Mari itse on pukujen sekakäyttäjä. Eri pukujen osia ei ole lupa sekoitella keskenään, mutta jonkin puvun osan, vaikkapa hameen, voi yhdistää arkipukeutumiseen.

”Enää ei ole tyylirikko käyttää kansallispuvun liiviä farkkujen kanssa.”

Mika Laitinen
Mari Varonen kuvattuna Jääsken, Koillismaan ja Tiukan puvuissa.

Yksi tuuletuspaikka on netti. Marin perustamilla Kansallispuvussa-sivuilla on vierailtu puolen vuoden aikana 50 000 kertaa. Facebookin kansallispukuryhmässä on pian 4 000 jäsentä. Sosiaalisessa mediassa kansallispuvun ystävät vaihtavat vinkkejä ja valokuvia sekä kutsuvat toisiaan pukujen tuuletustapahtumiin.

Mari Varonen syntyi Kuusankoskella työläisperheeseen. Lapsena hänen lähipiirissään ei ollut ketään, jolla olisi ollut kansallispuku.

Ensimmäinen kansallispukukipinä hänelle syttyi alle kolmekymppisenä. Innokkaana käsityöihmisenä hän halusi ommella itselleen kotiseutunsa Jaalan puvun. Työ oli vaatelias, ja se jäi kesken.

Kohtalo heitti kansallispuvut uudelleen Marin eteen kehruuharrastuksen kylkiäisenä. Hän ryhtyi kuvaamaan vanhoja pellavanmuokkausvälineitä, mutta kuviin tarvittiin aikakautta kuvastava asu. Ei kun nettiin etsimään kansallispukua!

”Olin ihmeissäni tarjonnan runsaudesta. Nettikirppikset tulvivat käytettyjä kansallispukuja. Siellä oli paljon minulle sopivia pieniä kokoja.”

Puku kehruukuviin löytyi. Samalla puvut veivät Marin mennessään: mikä aarre käden ulottuvilla olikaan. Perikunnat olivat laittaneet isoäitien puvut kiertoon, ja sehän innosti keräilijää. Hän halusi tuon ja tuon puvun – ja vielä tuonkin.

”Jätin sikseen autonvaihdon, jota olin suunnitellut. Päätin käyttää rahani paljon mielenkiintoisempaan asiaan.”

Petteri Kivimäki
Keuruun puvun rannekkeessa on reikäommelkoristelu ja hapsutus.

Pietarsaaresta Koivistolle ja Janakkalasta Pyhäjoelle. Varosen kotona piirongit pullistelevat säilytyslaatikoita, joiden päälle on kirjoitettu pitäjien nimiä.

Kansallispuvut on nimetty paikkakuntien mukaan, kaikkiaan suomalaisia ja suomenruotsalaisia kansallispukumalleja on yli 400, joten kerättävää vielä riittää.

Voi vain kuvitella, kuinka paljon pukujen eteen on nähty vaivaa. Usein puvut ovat kokonaan käsityötä.

”Käytettyjen kansallispukujen hinta ei vastaa lainkaan niiden todellista arvoa töineen ja tarvikkeineen.”

Enimmillään Mari on maksanut puvusta muutaman satasen. Pelkkä uuden puvun hamekangas maksaisi sen verran. Ihmiset jopa lahjoittavat hänelle pukuja, koska tietävät niiden pääsevän hyvään hoitoon.

Suurin osa puvuista on kokonaisuuksia, mutta joitain osia voi puuttuakin.

”Vaillinaiset puvut täydennän omin käsin. Erityinen intohimoni on tykkimyssyjen valmistus.”

Tykkimyssyt kuuluvat länsisuomalaisissa puvuissa aikuisen naisen vaateparteen. Viimeistään avioliiton myötä päänauhat vaihdettiin myssyyn.

”Kovetan myssyjen kopat paperimassasta ja kirjon silkit. Parhaillaan opettelen nypläämään myssypitsejä.”

Petteri Kivimäki
Mari Varosen erityinen mielenkiinnon kohde on tykkimyssyjen valmistus. Tämä myssy kuuluu Keski-Suomen pukuun.

Koulutukseltaan Mari Varonen on taidehistorioitsija. Se vaikuttaa harrastuksen näkökulmaan.

”Johtava ajatus on kansallispuvun suhde aikaansa. Minulla on pukuja 1920-luvulta aina 2000-luvulle. Puvuissa näkyy ajan henki, vaikka ne on valmistettu esikuviensa mukaan.”

Marilla on esimerkiksi 1960-luvulla valmistettu Parikkalan lyhythelmainen pukuversio. Näin muoti on hiipinyt myös kansallispukuihin.

Hiljattain toimintansa lopettaneen Helmi Vuorelman ompelimon valmistamia pukuja hänellä on useita. Nykyisinhän toimintaa jatkaa Suomen Perinnetekstiilit.

”Vuorelmalle kunnia, että kansallispuku yleensä on säilynyt näinä kriittisinä vuosina.”

Pukuja hankkiessaan Mari on kuullut monta koskettavaa tarinaa. Eräskin puku on tullut evakkokuormassa Karjalasta.

”Kun piti kiireessä jotain ottaa, oli napattu kainaloon kansallispuku.”

Omiksi lemmikeikseen Mari nimeää suomenruotsalaiset puvut. Parhaillaan yllä oleva Keuruun puku on myös ihana ja karjalaiset puvutkin miellyttävät.

”Ylipäätään kansallispuvut ovat mukavia pitää, johtuen luonnonmateriaaleista ja mallien istuvuudesta monelle vartalolle.”

Käsitöitä Mari on tehnyt pienestä pitäen. Kouluaikaan hän halusi pukeutua omalla tyylillään. Siksi hän ompeli itse vaatteensa.

Heppatallin kahviossa Marin hoikat sormet silittävät omatekoisen tykkimyssyn himmeää silkkiä. Tuttu hevosharrastaja huikkaa ohi mennessään, että Mari se on aina niin energinen ja iloinen.

Marin hymyn ja sisukkuuden takana on kuitenkin kova koulu. Hymy herkeää hetkeksi, kun hän kertoo sairaudestaan, mikä oli viedä kädet ja koko elämän.

”Kun täytin 20 vuotta, lääkäri antoi minulle seitsemän vuotta elinaikaa.”

Se oli nuorelle naiselle tiukka paikka. Kyseessä oli autoimmuuni SLE-sidekudossairaus. Marilla tauti puhkesi rankkana, ja varsinkin sisäelimet ja kädet oireilivat voimakkaasti.

Lopulta löytyi lääkitys, joka puri. Seitsemän piinavuotta kului ja Mari hengitti edelleen. Silloin hän päätti ryhtyä elämään täysillä.

”Teen pedaali pohjassa niitä asioita, joista pidän ja jotka tuottavat minulle iloa. Asioita ei kannata siirtää tuonnemmaksi, koska elämästä ei koskaan tiedä.”

Kansallispuvut ovat verkkopedagogiikan suunnittelijana toimivalle Marille vain yksi harrastus. Hänellä on oma hevonen, jonka kanssa hän on kilpaillut kouluratsastuksessa. Lisäksi hänellä on kaksi koiraa.

Välillä Mari heittää kansallispuvut syrjään ja heittäytyy aivan toiseen pukumaailmaan. Hän on Suomen Burleski-instituutissa kouluttajana ja pitää itsekin näytöksiä korsetteineen ja verkkosukkineen.

Marin maailmassa kansallispuku ja burleski eivät riitele. Molemmissa on mukana ilo ja naisellisuus.

Entä miten kävi Jaalan puvulle?

”Se on edelleen kesken, mutta kyllä se vielä valmistuu.”

Lue myös:

Mari Varosen kansallispukusivusto

Juttu on julkaistu kesä-heinäkuun Kantrissa.

Mika Laitinen
Mari Varosen yllä Kokemäen, Munsalan ja Parikkalan puvut.

Aiheeseen liittyvät artikkelit