Kantri

Sukupolvien perintö kulkee meidän mukana – halusimme tai emme

Mikael Pentikäinen
Vieraskolumnit 17.02.2017

Kannamme tavalla tai toisella edellisten sukupolvien valintojen hedelmiä ja arvopohjaa, halusimme tai emme. Ne ovat meidän juuremme.

Olen monesti miettinyt – myös Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittajan tehtävän jälkeen – Kantri-lehden suosiota ja merkitystä.

Miksi lehti on niin monelle tärkeä?

Ehkä siksi, että Kantri edustaa meille monille tärkeitä arvoja ja lähtökohtia.

Olemme kansa, josta lähes kaikkien juuret ovat maalla. Olemme kansa, joka edustaa paljolti talonpoikaisia arvoja. Kansa, joka pohjimmiltaan uskoo työhön, arvostaa toisiaan ja lähtökohtiaan, haluaa auttaa kanssaihmisiä ja muuta maailmaa sekä rakentaa tasapainoa ihmisen ja luonnon välille, ja uskoo, että tuleva päivä voi olla tätä parempi, kun tekee hyvin työnsä.

Tässä mielessä me olemme Kantrin kansaa.

Mietin monesti omia juuriani. Ne tulivat taas vahvasti esille, kun saattelimme vastikään erästä sukulaista pitkän elämän jälkeen haudan lepoon.

Sukulaisten kanssa kukitetun arkun äärellä ei voi olla pohtimatta oman suvun matkaa.

Se on merkillisten sattumien saatto. Aiempien sukupolvien valinnat vaikuttavat isolla voimalla meidänkin elämäämme, halusimme tai emme.

Kannamme repussamme paitsi omia myös vanhempiemme sekä heitä edeltäneiden sukupolvien elämien ja valintojen summaa. Rakennamme näistä lähtökohdista oman tiemme.

Itse olen erityisesti miettinyt kahta sukuni miestä.

Johan Lyyra oli äidin puolelta esi-isäni, joka syntyi papin poikana Iisalmessa 1670-luvulla. Hän päätyi opiskelemaan Turun Akatemiaan, mutta joutui sieltä opintojen sijaan rintamalle Isovihan aikana sotimaan Venäjää vastaan.

Johanin sotaretkellä oli karu loppu: hän jäi sotavangiksi Viipurissa, ilmeisesti 1710. Vankeus kesti yksitoista pitkää vuotta.

Uudenkaupungin rauhan myötä 1721 vanki vapautui. Opintoaika oli mennyt, joten Johan tuli kotiseudulleen Savoon.

Hän päätti ryhtyä viljelemään maata, osti Iisalmen Viitaalta tilan, avioitui ja kasvatti perhettä. Suvustamme tuli talonpoikaissuku, joka edelleen viljelee samalla kylällä.

Johanin tai Juhon – kuten häntä kutsuttiin – valinta näkyy edelleen myös minun elämässäni, vaikka äitini lähti kouluun etelään.

Savosta tuli kesien viettopaikka ja maatilan töistä ainakin vähän tuttuja, kun pikkupoikana kiersin pitkiä aikoja sukulaisissa. Ylä-Savoon syttyi kotiseuturakkaus.

Kun tuli mahdollisuus, halusimme ostaa myös kesäkodin samoilta seuduilta. Sinne matka vie aina, kun se on mahdollista.

Myönnän, että nämä seudut ja pienenä opitut ajatukset näkyvät myös siinä, miten tänä päivänä maailmaa tarkastelen.

Veikko Pentikäinen oli isoisäni. Hän syntyi 1909 Helsingissä vaatimattomissa oloissa, kulki sepän poikana eri puolilla maata – nälkääkin nähden – ja päätyi Kuopioon, josta pääsi ylioppilaaksi.

Opiskeluaikoina hänelle tuli huoli omasta hengellisestä tilasta.

Opiskelukaverin neuvosta hän kiersi Helsingin kirkkoja ja seurahuoneita, ja löysi rauhan seurapenkistä lestadiolaisseuroissa Helsingin Rauhanyhdistyksellä.

Hänestä tuli pappi, joka teki elämäntyönsä eri puolilla maata. Hänellä oli vahva kutsumus: hän koki, että Jumala oli antanut tehtävän kutsua ihmisiä valtakuntaansa. Moni koki lohdutusta häntä kuullessaan.

Hän löysi saman liikkeen piiristä puolison ja kasvatti siihen perheensä. Myös vanhempani jakoivat saman perinnön – eivätkä ilman sitä olisi toisiaan ehkä löytäneetkin.

Hänen vakaumuksestaan tuli sukumme hengellinen perintö. Sen vaikutus näkyy meissä tavalla toisella, vaikka monen suhde perintöön onkin muuttunut.

Näin se on kaikilla meillä. Tulemme jostakin, kannamme tavalla tai toisella edellisten sukupolvien valintojen hedelmiä ja arvopohjaa, halusimme tai emme. Ne ovat meidän juuremme.

Tätä on sukupolvien ketju. Se on kaikilla vähän erilainen, mutta siinä on myös yhteistä. Ehkä se yhteinen on Kantrin kansaa, suomalaista talonpoikaisperintöä ja arvopohjaa.

Kirjoittaja on Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja, joka on ollut myös Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittajana.

Aiheeseen liittyvät artikkelit