Kantri

Suomalaisten muinaisuskonnossa luonto käsitettiin henkien täyttämänä kokonaisuutena: Pyhät paikat muistuttavat rituaaleista

Kantri 30.09.2017

Muinainen metsäuskonto jätti omat tarinansa ja jälkensä sekä ­suomalaiseen luontoon että kansalliseen identiteettiimme.


Vororotin ukko, Jämsä. Erityisesti kivikautiset pyhät luonnonkohteet näyttäytyvät usein ihmiskasvoisina eli paikkojen läheisyydessä tai sen osassa on nähtävissä ihmiskasvojen tai toisinaan eläimen piirteitä.
Vororotin ukko, Jämsä. Erityisesti kivikautiset pyhät luonnonkohteet näyttäytyvät usein ihmiskasvoisina eli paikkojen läheisyydessä tai sen osassa on nähtävissä ihmiskasvojen tai toisinaan eläimen piirteitä.
Äkässaivo, Muonio. Saivot ovat saamelaisten uskomuksissa henkien ja jumaluuksien asuinpaikkoja. Saivon takana uskottiin olevan meidän maailmaamme muistuttava, ylösalaisin oleva maailma, jota ympäröivät yltäkylläiset riista- kala- ja poromaat. Toiseen maailmaan päästiin saivon pohjassa olevan reiän kautta. Saivon haltijaväelle annettiin uhreja, vastapalveluksena henget auttoivat ja suojelivat ihmisiä.
Äkässaivo, Muonio. Saivot ovat saamelaisten uskomuksissa henkien ja jumaluuksien asuinpaikkoja. Saivon takana uskottiin olevan meidän maailmaamme muistuttava, ylösalaisin oleva maailma, jota ympäröivät yltäkylläiset riista- kala- ja poromaat. Toiseen maailmaan päästiin saivon pohjassa olevan reiän kautta. Saivon haltijaväelle annettiin uhreja, vastapalveluksena henget auttoivat ja suojelivat ihmisiä.
Kaikkialla Suomessa esiintyvä pyhien kivien tyyppi on jalkakivet eli kivipöydät. Niissä suuri kivi lepää pienempien kivien muodostamien jalkojen varassa. Muodostelmista käytetään usein nimeä Tapion alttari. Kuvan alttari on Raisiossa.
Kaikkialla Suomessa esiintyvä pyhien kivien tyyppi on jalkakivet eli kivipöydät. Niissä suuri kivi lepää pienempien kivien muodostamien jalkojen varassa. Muodostelmista käytetään usein nimeä Tapion alttari. Kuvan alttari on Raisiossa.
Kuppikivet ja -kalliot ovat kiviä tai kalliopintoja, joihin ihmiset ovat tehneet pyöreähköjä koloja. Kivistä käytetään myös nimeä uhrikivi.
Kuppikivet ja -kalliot ovat kiviä tai kalliopintoja, joihin ihmiset ovat tehneet pyöreähköjä koloja. Kivistä käytetään myös nimeä uhrikivi.
Pronssikautinen hautarakennelma Kemiönsaarella. Uuden hautaustavan ilmaantumista Suomen länsi- ja etelärannikolle on pidetty kiinnekohtana pronssikauden alkamiselle. Hautaröykkiöitä on luetteloitu yli 10 000 ja se muodostaa Suomen suurimman muinaisjäännösryhmän.
Pronssikautinen hautarakennelma Kemiönsaarella. Uuden hautaustavan ilmaantumista Suomen länsi- ja etelärannikolle on pidetty kiinnekohtana pronssikauden alkamiselle. Hautaröykkiöitä on luetteloitu yli 10 000 ja se muodostaa Suomen suurimman muinaisjäännösryhmän.
Timin mänty on Hämeen­kyrössä Timin­kylällä kasvava ikivanha uhrimänty. Puun halkeamiin uhrattiin rahoja tiettävästi vielä 1930-­luvulla.
Timin mänty on Hämeen­kyrössä Timin­kylällä kasvava ikivanha uhrimänty. Puun halkeamiin uhrattiin rahoja tiettävästi vielä 1930-­luvulla.

Kypsyvä vilja ja viilenevät aamut houkuttelevat jaloittelulle pellon reunaan. Ohran tähkän pitkät vihneet kutittelevat kämmentä. Pian katse kiinnittyy kohti jokea viettävän pellon reunassa lepäävään kiveen.

Se on kuppikivi. Rautakautinen uhripaikka. Joku on murtanut tähkän ja kumonnut tähkylät kiveen uurrettuun kuoppaan. Menneisyydessä näin pidettiin yhteyttä henkiin, jotta ne takaisivat hyvän sadon ja terveen elämän.

Tänä kesänä sato-onnea ja lämmintä syksyä on varmasti rukoillut monikin. Jokainen tavallaan.

Usein sorrumme mieltämään pyhät luonnon paikat vain alkuperäiskansojen, kuten Amerikan intiaanien, Australian aboriginaalien tai tiettyjen Siperian kansojen kulttuuriperinnöksi, unohtaen tai tiedostamatta, että myös meillä Suomessa – sekä suomalaisilla että saamelaisilla – on ollut omat luonnonpyhättönsä.

Metsä on suomalaisen kirkko -sanonnan voi kuvitella periytyvän jo kaukaa esikristilliseltä ajalta jolloin esi-isämme, pyyntikulttuurin perinteiden mukaisesti, uhrasivat osan arvokkaasta saaliistaan metsäpyhättönsä kätköissä.

Rituaalit suoritettiin kiitokseksi saaliista ja tulevaa pyyntionnea luonnonhengiltä ­pyytäen.

Suomalaisten muinaisuskonto oli animistinen. Tällaisessa uskossa luonto käsitetään henkien täyttämänä kokonaisuutena. Kaikella, kuten puilla, kivillä, järvillä, metsällä, maalla, tuulella, ihmisillä ja eläimillä on omat henkensä, haltijansa, esi-isänsä sekä muut arkitodellisuudesta poikkeavat haltijansa.

Tuonpuoleiset voimat olivat enimmäkseen näkymättömiä, eikä niitä ei voitu lähestyä kuten luonnollista olentoa. Niinpä lähestyminen tapahtui rituaalisesti ja usein välikappaleiden kuten pyhien luonnonkohteiden kautta.

Vanhimpia näihin päiviin asti säily­neitä pyhiä paikkoja lienevät kivikauden mahtavat kalliomaalaustemppelit kuten Ristiinan Astuvansalmen, Suomussalmen Värikallion sekä Laukaan Saraakallion kalliomaalaukset.

Kallioiden maalaamisen on arveltu alkaneen Suomessa varhaiskampakeraamisena aikana eli noin 7 000 vuotta sitten

Kalliomaalaukset ovat useimmiten järvien rantajyrkänteissä tai lähellä rantaa olevissa suurissa siirtolohkareissa. Maalauskalliossa tai sen osassa on usein tunnistettavissa ihmiskasvojen tai eläimen piirteitä.

Pyyntikulttuurin pyhille paikoille ominaiseen tapaan kalliomaalausten sijainti on yleensä samanistisen maailmankuvan mukainen, kolmikerroksinen.

Maalauksen alla on tuonelaa edustava vesi. Maalaukset ovat pystysuoralla pinnalla, joka kuvastaa olevaa maailmaa. Maa­lauksen yläpuolella on henkimaailmaan kuuluva ­taivas.

Vanhoissa pyhissä kivissä näkyy sama kolmikerroksinen maailmankuva. Pyhäksi kiveksi mielletään helpoiten Lapin seitakivet, jotka ovat saamelaiseen erä-, pyynti- ja poronhoitokulttuuriin liittyviä uhri- ja juhlapaikkoja. Mutta vastaavia, metsäjumalien asuntoina pidettyjä kiviä löytyy halki koko maamme.

Tällaiset metsästäjien ja kalastajien uhrikivet ovat saamelaisten seitojen tyyppisiä palvospaikkoja, joille uhrattiin hyvän saaliin toivossa.

Maineikkaimpia ja kauimmin käytössä olleita pyyntimiesten uhrikiviä olivat vesistöjen äärellä sijaitsevat kalajumalat, joille vietiin uhreja vielä 1920- ja 1930-luvuilla.

Kenties tunnetuin tai ainakin laajin uhrikivien tyyppi ovat kuppikivet. Ne ovat lohkareita tai kallioita, joihin ihmiset ovat tehneet kuoppia. Niihin tuotiin haltioille uhriksi pääasiassa maatalouden tuotteita.

Pyhinä kivinä tunnetaan myös jalkakivet eli kivipöydät, hahmokivet, maastosta erottuvat erikoiset tai huomattavan suuret lohkareet, raja- ja merkkikivet sekä karsikkokivet.

Pyhiä puitakin on monenlaisia. Niissä kuvastuu yhteiskunnan, elinkeinojen ja uskonnon muutos ehkä paremmin kuin missään muissa pyhissä paikoissa.

Samoin kuin useiden muidenkin pyhien paikkojen suhteen, on palvotuissa puissa yksilön, talon, suvun, kylän, tietyn alueen tai kulkuväylän käyttämiä kohteita.

Erilaisten yhteisöjen ja tietäjien puita olivat uhripuut, aljopuut, lyylittelypuut. Niille oli tapana tuoda uhreina osa ensimmäisestä sadosta ja osa saaliista.

Uhripuut toimivat uskomusten mukaan myös eräänlaisena särkylääkkeenä. Esimerkiksi hammassärkyjä, mutta myös muita kolotuksia parannettiin uhripuiden avulla.

Pohjoisen seitapuut ovat seitakivien tapaan lappalaisten uhri- ja palvontapuita.

Karhunkallopetäjät taas ovat olleet karhunpalvontaan ja karhunpeijaisiin liittyviä riittipaikkoja.

Karhun luut haudattiin kallopetäjän juureen ja karhun kallo kiinnitettiin männyn oksaan. Näin varmistettiin, että karhu kykeni uudelleen syntymään maan päälle.

Pyhät lähteet koettiin kanaviksi tuonpuoleiseen alisesta maailmasta pulppuavien vesiensä vuoksi. Pyhinä pidettyjä lähteitä olivat uhrilähteet, parantavat lähteet sekä parantavat mineraalivesilähteet.

Perinteisen uhrilähteen tulisi olla sellainen, että sen pohjassa on kiehuva paikka. Lähteessä asuvalle haltialle uhrattiin yleensä rahaa, hopeaa, neuloja tai nauloja.

Tietäjät käyttivät uhrilähteitä monenlaisiin tarkoituksiin, kuten sairaiden parantamiseen. Uhrilähteestä ostettu löylyvesi oli myös melko yleinen lääkeaine.

Monen uhrilähteen käyttöhistoria nitoutuu yhteen pyhien lehtojen eli hiisien kanssa.

Hiisi tarkoitti Itämeren alueen suomalais-ugrilaisilla kansoilla pyhää lehtoa, jossa vainajia, haltioita ja luonnonjumalia palvottiin. Hiisissä pidettiin vuotuiskiertoon kuuluvia juhlia, uhritoimituksia ja yhteisön kokouksia.

Hiidessä saattoi olla jokin muita pyhempi kohta, iso kivi, lähde, poikkeuksellisen suuri puu tai muu kaikkein pyhin. Hiisistä löytyy usein myös niin kutsuttuja uhriröykkiöitä, kivikasoja, joihin uhriaterian tähteet, astioita ja joitain uhriesineitä on piilotettu.

Shamaani ja tietäjä olivat eräänlaista vanhan metsäuskonnon papistoa. Osa pyhistä luonnonpaikoista oli niin arvossa pidettyjä, ettei niihin tavallisella ihmisellä ollut asiaa kuin shamaanien tai tietäjien johdolla ja uhreja tuoden.

Shamaaneihin ja tietäjiin turvauduttiin tilanteissa, joissa omat tiedot ja taidot eivät riittäneet. Heillä oli voimaa ja kykyä komentaa yliluonnollisia voimia ja parantaa kirousten ja luonnonhenkien aiheuttamia tauteja.

Vaikka termejä tietäjä ja shamaani käytetään monissa yhteyksissä synonyymeinä, niillä on selviä eroja. Shamaanin ja tietäjän maailmankuvat eroavat jossain määrin toisistaan.

Shamaanin taikamenot ovat yhteisöä yhdistävä, tärkeä tapahtuma, eräänlainen kansanjuhla. Tietäjä taas toimii yksin tai avustajan kanssa, eikä taikamenoilla saanut olla muuta yleisöä kuin parannettava tai autettava itse.

Varsinaisten luonnonpaikkojen lisäksi esi-isämme pitivät muinaisia menojaan myös ihmiskäsin luonnonmateriaaleista, usein kivenlohkareista rakennetuissa ulkoilmapaikoissa.

Tällaisia pyhiä paikkoja ovat esimerkiksi jatulintarhat, hiidenkiukaat, lapinrauniot ja jätinkirkot. Osaa näistä kohteista verhoaa tänä päivänäkin mysteerien verho eikä niiden alkuperäistä tarkoitusta eikä rakennusaikaa varmuudella tiedetä.

Varmaa on kuitenkin, että luonnosta löytyy yhä tuhansia ja taas tuhansia menneiden aikojen pyhiä paikkoja, jotka tarjoavat nykyihmiselle paitsi luontoelämyksen myös kosketuksen menneisiin tapoihin.

Vaikkei nykymaailma kohteille enää kykene antamaan vastaavaa arvostusta kuin arkaainen usko, on niiden säilyttäminen ja suojelemien historiamme ja suomalaisen identiteetin kannalta äärimmäisen tärkeää.

Lähde: Aimo Kejonen, Tuomo Kesäläinen: Suomen luonnon pyhät paikat. Salakirjat, 2017.

Aiheeseen liittyvät artikkelit