Metsä

Metsäasioista löytyy myös yhteisymmärrystä – luontoretki toi yhteen metsänomistajien, teollisuuden, tieteen ja luonnonsuojelun edustajat

Metsä 08.01.2018

Professori Janne Kotiaho kertoo kirjoituksessaan metsäalan eri toimijoita yhdistäneestä metsäretkestä Pyhä-Häkkiin.


Arkisto
Monimuotoisella hiilensidontaretkellä Pyhä-Häkin ’kansallismuseossa’ ja eri-ikäisrakenteisessa koemetsässä keskusteltiin metsien hiilen sidonnasta, monimuotoisuudesta, metsien käytöstä ja käyttämättömyydestä. Yhteistä säveltä vanhan metsän rauhassa etsimässä Tomi Salo, Ari Eini, Harri Hölttä, Timo Tanninen, Jussi Päivinen, Antti Otsamo, Mikko Tiirola, Markus Nissinen ja Janne Kotiaho.

Lokakuun viimeisenä perjantaina, koko syksyn ainoana kuulaana aurinkoisena pakkaspäivänä, metsistä ja metsien käytöstä monipuolisesti ajatteleva seurue kokoontui Pyhä-Häkin kansallispuiston vanhojen metsien siimekseen. Metsäkävelyn tarkoitus oli rauhoittavassa ympäristössä keskustella metsien roolista hiilen sidonnassa ja metsien käytön kestävyydestä.

Yhteisestä päätöksestä rima nostettiin heti korkealle: Vastakkainasettelun sijaan etsitään asioita, joissa yhteinen sävel maanomistajien, metsätalouden, metsäteollisuuden, luonnonsuojelun ja tieteen edustajien välillä on löydettävissä. Korppi huusi, tiaiset varoittivat ja seurue suuntasi metsäpolulle.

Pyhä-Häkkiin oppaaksi lähtenyt Metsähallituksen Luontopalvelujen suunnittelija Reijo Hokkanen kuvaili kansallispuistoa: ”Keskimäärin täällä on noin 600 kuutiometriä puuta hehtaarilla ja parhaassa kohdassa jopa noin 1000 kuutiometriä hehtaarilla - itse asiassa enemmän kuin missään muussa kansallispuistossa Suomessa”.

”Uskomattoman korkeita lukuja”, minä, Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho, totesin ja jatkoin.

"Julkisessa keskustelussa hiilivaraston ja sen positiivisen muutoksen eli hiilinielun ero tuntuu välillä hämärtyvän. Vanhat metsät ovat hyviä hiilivarastoja mutta vaatimattomia nieluja, kun nuoret viisi-kuusikymppiset talousmetsät ovat hyviä hiilinieluja mutta pieniä varastoja. Pelkästään metsien hakkuiden lisäämisen kannalta katsottuna, lisääminen pienentää metsien hiilivarastoa verrattuna siihen mitä se olisi, jos hakkuita ei lisättäisi. Siksi hakkuiden lisääminen on ilmaston kannalta haitallista”.

”Joo, mutta se on kokonaisuus, joka ratkaisee, ja kun puun käytöllä korvataan fossiilisia niin ilmasto kiittää. Metsien hiilivarasto tuskin pienenee, kun hakkuut ovat puuston kasvua pienempiä myös uusien investointien pyöriessä”, MTK:n kenttäpäällikkö, ympäristöasiantuntija Markus Nissinen huudahtaa kriittiseen sävyyn.

”Huomataan nyt kuitenkin tässä kokonaisuuden korostamisessa, että bioenergia ei automaattisesti korvaa fossiilisia”, Suomen Luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Harri Hölttä huomauttaa sarkastisesti.

Keskustelun hetkellisestä kärjistymisestä huolimatta pian löytyi kuitenkin jo kolme asiaa, joista olimme samaa mieltä: vanha metsä on upea retkeilypaikka, jossa kiireet unohtuvat, sielu lepää ja mieli virkistyy, vanhat metsät ovat suuria hiilen varastoja ja suojelualueet tulee säilyttää monimuotoisuudelle, ihmiselle virkistykseen ja ilmastolle hiilen varastoiksi; Suomessa puuta ei tarvitse suojelualueilta lähteä hakkaamaan.

Keskustelu kääntyi lounaaksi nautitun karhukeiton lomassa termin ’metsien museointi’ käyttöön. Tässä vaiheessa seurueeseen oli liittynyt myös MTK:n metsävaltuuskunnan puheenjohtaja Mikko Tiirola, jonka Twitterissä ylläpitämästä museointipuheesta koko metsäretki sai alkunsa.

Heinäkuun lopussa Hölttä kritisoi museointipuhetta kärkkäästi, ja sen jälkeen Metsähallituksen Luontopalvelujen kehitysjohtaja Jussi Päivinen sovitteluelkeenä ehdotti yhteistä retkeä Pyhä-Häkin kansallismuseoon ja lupautui itse retken museomestariksi.

Samaa mieltä tunnuttiin olevan, että karhukeitto oli erittäin maistuvaa, ja että noin yleisesti museo on ihan positiivinen käsite. Tässä yhteydessä se on kuitenkin muovautunut luonnonsuojelua panettelevaan muotoon.

”Osataan sitä termeillä heitellä muissakin ympyröissä, vai mitä olet Mikko mieltä luontojärjestöjen käyttämistä ’rosvoretki’ tai ’tuhotalous’ kärjistyksistä”, Metsäteollisuus ry:n metsäjohtaja Tomi Salo kysyy pilke silmäkulmassa.

”Twitterissä käytävä keskustelu saa monesti kirpeän sävyn, vaikka se ei olisi tarkoituskaan”, Tiirola sanoo naurahtaen. ”Ei tässä reiluun korvaukseen ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa metsien suojelua ole tarkoitus mustamaalata."

Tästä päästiinkin seuraavaan aiheeseen, josta vallitsi jopa häkellyttävän selkeä yhteisymmärrys: METSO –ohjelman rahoitusta on vahvistettava. Keskustelu kaartui myös tulevaan.

”Jos hakkuita halutaan lisätä, ei kosmetiikka monimuotoisuuden turvaamisessa riitä. METSO –ohjelman tavoite pitää viisinkertaistaa ja rahoitus kymmenkertaistaa,” minä vaadin.

”Kohtuus Janne sentään kaikessa. Puuta pitäisi saada kasvavasti liikkeelle ja maata ei tule lisää - olemme teollisuudessa selvittelemässä METSO –ohjelman rinnalle mallia, jossa metsäluontokohteen suojelusta aiheutuvia tulonmenetyksiä kompensoitaisiin metsänomistajalle puun myyntitulojen verotuksessa. Tämä voisi laajentaa suojelurahoituksen pohjaa, saada puuta lisää liikkeelle ja vähentää puun jalostamisen ja metsien suojelun vastakkainasettelua”, Salo visioi.

”Voitaisiin kyllä harkita muitakin keinoja kuin valtion tai maanomistajien pussille meneminen”, Tiirola kuittaa ja jatkaa.

”Minä olen esittänyt, että perustettaisiin avoin METSO –suojelurahasto, jonne myös yksittäiset kansalaiset, yritykset ja järjestöt voisivat sijoittaa rahaa monimuotoisuustyöhön."

”Talousmetsien luonnonhoitoa edistetään kyllä useita kanavia hyödyntäen. Säädösten ja metsänhoidon suositusten lisäksi on metsäsertifiointi, metsäalan yhteinen Monimetsä-hanke, eri toimijoiden lahopuu- ja tekopökkelöohjelmat ja ministereiden Jari Leppä ja Kimmo Tiilikainen (kesk.) pyöreän pöydän foorumi”, Suomen metsäkeskuksen johtaja Ari Eini luettelee.

”Tuohon pyöreään pöytään saisivat kyllä kutsua myös yliopistollisen ekologian asiantuntijan, jotta tiedon välittäminen ei lepäisi pelkästään edunvalvojien ja tulosohjattujen sektoritutkimuslaitosten tutkijoiden harteilla”, minä jupisen melkein itsekseni.

Pitkähkön keskustelun jälkeen yksimielisyys siitä, että metsien käyttöä voidaan lisätä, jos samalla tehdään riittäviä panostuksia METSO -ohjelmaan, tuntui löytyvän.

"Panostusten tulee sitten todella olla merkittäviä, ja muitakin keinoja monimuotoisuuden turvaamiseen kyllä tarvitaan", Hölttä vielä teroittaa, ikään kuin täydentävänä lausumana.

”Monimuotoisuuden turvaaminen onnistuu suojelun ja talousmetsien luonnonhoidon yhteispelillä. Suomen metsät ovat maailman kattavimmin sertifioituja, joten avain löytyy sertifiointijärjestelmien kriteerien kehittämisestä. Siinä meille oiva yhteistyön paikka”, Salo haastaa muita vakavana.

”METSO –ohjelma on kannatettava, mutta ei meillä silti pidä puunkäyttöä rajoittaa, koska jostain se puu kuitenkin kulutukseen hankintaan. Jos me emme sitä kestävillä metsänhoitotavoilla tuota, niin se tuotetaan jossain muualla vähemmän kestävästi”, Tiirola toteaa.

”Tuo nojaa kyllä kestämättömään ajatukseen, että kulutus joko kasvaa tai on vakio”, minä täräytän.

”Niin, riippumatta siitä mitä tahoa edustamme, niin kai meidän olisi yksilötasolla ja koko maailman mittakaavassa pyrittävä kulutuksen pienentämiseen. Maapallo kun ei rajattomasti kestä jatkuvaa kulutuksen kasvua – tosiasia kuitenkin on, että maapallon väestönkasvu väistämättä lisää kulutusta”, Eini filosofoi.

Yhteisymmärrys tuntui löytyvän, isossa kuvassa kulutuksen lisääminen ei ole kestävää.

”Jos puun käyttöä kuitenkin Suomessa lisätään, niin mitä puusta pitäisi tehdä”, Metsähallituksen luontopalvelujohtaja Timo Tanninen kysyy.

”Puunjalostusta tietenkin”, Salo vastaa, ”Annetaan markkinoiden toimia ja luotetaan yritysten haluun tuottaa entistä kannattavampia korkean jalostusasteen tuotteita kuluttajille."

Markus Nissinen ottaa hieman tarkemmin kantaa:

”Puunkäyttöä pitäisi puurakentamiseen lisätä huomattavasti ja samalla korvata ilmaston kannalta haitallista betonia ja terästä."

”Ilmaston kannalta olisi parhainta, jos puuta siirtyisi käytön myötä pitkäaikaisiin hiilivarastoihin eli rakennuksiin ja muihin pitkän elinkaaren tuotteisiin”, Salo myötäilee.

”Mutta on huomattava, että myös kuitutuotteilla on eri mittaisia elinkaaria – kirjat ja tekstiilit voivat kiertää sukupolvelta toiselle ja kuitutuotteilla voidaan vähentää muovin joutumista meriin ja muuhun luontoon."

Hölttä toppuuttelee käytön lisäämispuheita ja toteaa uudelleen sen mistä jo yhteisymmärrys aiemmin löytyi: ”Kun katsotte ympärillenne, huomaatte, että myös vanha metsä on oivallinen hiilivarasto, ja samalla turvaa luonnon monimuotoisuutta."

Tästä huolimatta soraääniä puun lisäkäytön suuntaamisesta pitkän elinkaaren tuotteisiin ei kuulunut.

”Kuuliko joku muukin pyyn vihellyksen?”, Metsähallitus Metsätalous Oy:n kestävän kehityksen päällikkö Antti Otsamo kysyy.

Yhteisymmärrys tässäkin, ”kyllä, pyyhän se siellä” kuuluu yhdestä suusta kuin hyvin harjoitelleesta kuorosta.

”Kyllähän tällaisessa avarahkossa vanhassa metsässä linnustaminen olisi miellyttävämpää kuin nuorissa tiheiköissä, vaikka lintuja niissäkin toki on”, Otsamo jatkaa pitäen lintukoiraansa melko lyhyessä hihnassa.

Siirrytään retken viimeiseen kohteeseen, joka on Pohjoisen Keski-Suomen ammattiopisto POKE:n yhteistyössä Metsäkeskuksen kanssa toteuttama eri-ikäisrakenteisen kasvatuksen koemetsä.

Kohteella toimi oppaana metsäneuvoja Kari Turunen Suomen Metsäkeskuksesta. Hetken tarpomisen ja juttelun jälkeen tuntuu vallitsevan yksimielisyys, että vaikka hakkuun jälkeä ei voi olla huomaamatta, on täällä silti metsän tuntua.

”Eri-ikäisrakenteinen metsän kasvatus voi olla tulevaisuuden menetelmä, jos maanomistaja niin tahtoo. Uskon eri kasvatusmallien rinnakkaiseloon, eihän mikään maailmassa ole mustavalkoista. Metsälaki mahdollistaa eri keinot nyt hienosti, ja maanomistaja päättää”, Nissinen toteaa.

”Osaamista ja ymmärrystä se kuitenkin vaatii, ja myös ammattilaisten pitää päivittää osaamistaan ja asenteitaan”, Eini huomauttaa.

”Täälläkin voisi tuo metsästäminen olla melko antoisaa”, Otsamo myhäilee lintukoiran sotkiessa hihnansa hakkuusta jääneeseen oksakasaan.

Yksituumaisuus eri-ikäisrakenteiseen kasvatukseen sopivien kohteiden mahdollisuuksista niin talouden, virkistäytymisen, hiilivaraston kuin monimuotoisuudenkin kannalta tuntui vallitsevan.

Retki on takana mutta keskustelu jatkuu pikkubussin matkustamossa.

”Hiilinielupäätöksissä pitää varmistaa jäsenmaiden tasapuolinen kohtelu”, Salo vaatii ja jatkaa perustellen.

”Mikään tiede ei tue mallia, jossa Ruotsi voisi hyödyntää metsien vuotuisesta kasvusta Suomea isomman osan."

”Tasapuolinen kohtelu on tärkeää”, Kotiaho myöntää mutta jatkaa, ”Suomen ajama hakkuiden lisäämisen salliminen ilman kompensaatiovelvoitetta aiheuttaa kuitenkin nettopäästön, ja vaarantaa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden saavuttamisen”.

”Minä en niele lyhyen aikahorisontin nettopäästökäsitettä. Metsien käytön osalta substituutiokin täytyy huomioida, sillä ilmastonmuutoksen torjunnan ydin on fossiilitaloudesta irti pääsemisessä”, Tiirola huomauttaa.

Salo kääntää keskustelun vielä toiseenkin epäkohtaan.

"Joskus biotalous virheellisesti typistetään kysymykseen hakkuiden lisäämisestä runkopuun suoraan polttamiseen – metsäteollisuudelle biotalous ei todellakaan ole sitä."

”Aivan, kuuluuhan siihen paljon muutakin”, Tanninen painottaa, ja jatkaa arvuuttelemalla Metsähallituksen hoitamien valtion suojelu- ja retkeilyalueiden sekä historiakohteiden käyntimääriä vuositasolla. Kaikki arvasivat reilusti alakanttiin. Todellinen käyntimäärä oli 5,7 miljoonaa.

”Kansallispuistojen ja muiden kohteiden suuri suosio ja hyvät palvelut muodostavat erinomaisen pohjan matkailun yritystoiminnalle, joka onkin selvässä kasvussa”, Tanninen iloitsee.

Puhe tuntuu laantuvan ja raikkaan ulkoilupäivän päälle tuulettimista puhaltava lämmin konsensuksen henki leviää matkustamoon.

Metsien arvo ei ole yksiulotteisesti mitattavissa, vaan metsien käyttö on monitavoitteista, jossa sijaa on niin taloudelle, monimuotoisuudelle, ilmastolle kuin virkistykselle ja ihmisten henkiselle hyvinvoinnillekin.

Aiheeseen liittyvät artikkelit