Kolumnit

Sata vuotta, neljä sotaa ja sukupolvea

Jarmo Palokallio
Kolumnit 04.12.2017

Suomi on maailman huippua koulutuksessa, tasa-arvossa, turvallisuudessa ja metsänhoidossa.

Suomen sataan vuoteen mahtuu neljä sotaa ja neljä sukupolvea. Tuo aika on niin lyhyt, että kukin voi lomittaa siihen oman sukunsa tarinan.

Itse käytin isovanhempieni muistipankkia huonosti hyväksi. Kysyin vasta hiljan, kummalla puolella perheeni oli kansalaissodassa.

Äiti arveli, että sukulaisia oli rintamalinjan kummallakin puolella. Ehkä juuri tuon takia noita tapahtumia ei hirveästi muisteltu.

Äidin isä oli ratsuväen upseeri ja isänmaallinen virkamies. Ajan tavan mukaan hän ei suostunut puhumaan ruotsia ja vaihtoi sukunimensäkin suomalaiseksi.

Isän isä sai talonsa rakennettua juuri ennen talvisotaa. Jatkosodassa hänen yksikkönsä kuului niihin, jotka kärrättiin Itä-Karjalasta kannakselle neuvostojoukkojen vyöryä torjumaan.

Sotajuttuja hänestä ei irronnut kärttämälläkään.

Isäni on suvun viimeinen saunassa syntynyt. Sota-aika ei kuulosta kovin hääppöiseltä lähtökohdalta lapselle, mutta isän muistot lapsuudesta ovat kuitenkin valoisat.

Isoäitini piti taloa yllä ja huolehti omien lastensa lisäksi siirtolaisista. Vaikka tavaraa ja ruokaa oli niukasti, hän kursi lasten vaatteet kokoon ja ruokki kaikki tarvitsevat.

Sota- ja pula-ajan naisten todellista sankaruutta ei ole vieläkään täysin ymmärretty. Ilman heidän panostaan maa olisi romahtanut nopeasti.

Kaksi isoäidin neljästä lapsesta lähti paremman elämän perässä Ruotsiin 1960-luvulla. Kesät kokosivat suvun yhteen.

Näin jälkikäteen on vaikea ymmärtää, miten mummuni järjesti sellaisen ihmismäärän ruokahuollon. Vesi kannettiin kaivosta ja ruoka lämmitettiin puuhellalla tai paistettiin leivinuunissa.

Kansainvälistä tuulahdusta toi onnettoman rakkauden perässä Suomeen tullut ranskalaisopiskelija, jonka mummu majoitti pariksi vuodeksi alkeelliseen vinttikamariin. Jean-Pierre nimettiin Jukka-Pekaksi, ja hän oppi nopeasti kaivon ja huussin käytön ja auttavan suomen kielen.

Oma kansainvälistyminen alkoi 1970-luvulla Tukholmassa, jossa setäni tarjosi meille pitsaa. Silloin en vielä tiennyt, että siitä tulisi myöhemmin Suomen kansallisruoka.

Suomen vahvuuksiin kuulunut kansakoulu vaihtui leppoisammaksi peruskouluksi. Minulle ja muille pojille se mahdollisti opiskeluvaiheen siirtämisen lukioon.

Armeijan kävin suomettumisen ollessa kovimmillaan. Silti taisteluharjoitukset käytiin "suurvaltavihollista" vastaan, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, mistä siinä oli kysymys.

Metsätieteen opinnot veivät Helsinkiin. Eräs varakas opiskelukaverini osti opintolainallaan Nokiaa. Hän löi niillä rahoiksi. Itse sorruin kesätienestien kanssa kansallisantiin.

Ympärillä Neuvostoliitto sortui omaan mahdottomuuteensa. Samalla Suomikin vapautui ja karkasi EU:n jäseneksi.

Omat lapseni kasvavat edellisten sukupolvien rakentamassa hyvinvointiyhteiskunnassa. Sen perustaa nakertavat globalisaatio ja rikkaiden pohjaton halu rikastua.

Toisaalta meillä on edelleen eväät myös menestykseen. Koulutus, tasa-arvo ja turvallisuus. Ja metsät.

Niissä Suomi on maailman huippua ja niiden varaan on hyvä rakentaa valoisaa tulevaisuutta seuraavalle sukupolvelle.

Aiheeseen liittyvät artikkelit