Kolumnit

Veli veljeä vastassa

Tiina Taipale
Kolumnit 03.01.2018

Kansakunta toipui, mutta ihmisten välillä haavat ovat syvempiä.

Tasan sata vuotta sitten Suomen nuori valtio oli matkalla kohti sotaa. Vuoden 1918 sodalla on katsantokannasta riippuen erilaisia nimiä: sisällissota, kansalaissota, vapaussota, kapina, vallankumous tai luokkasota.

Sodalle oli myös monta sytykettä. Vasta itsenäistyneessä maassa kansanosien väliset erot olivat osin syviä ja samanaikaisesti valtiollinen ja paikallinen hallinto hakivat vasta muotoaan. Jo syksy 1917 oli ollut kaoottinen: ruuasta oli monin paikoin pulaa ja työttömyys yleistä.

Tammikuussa 1918 tilanne kärjistyi, kun sekä valkoisten että punaisten lähes jokainen sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastaliikkeeseen rintaman toisella puolella.

Kostonkierre vain syveni, ja mahdollisuus sovintoon menetettiin tulehtuneessa ilmapiirissä.

Jälkikäteen on helppo sanoa, että sota olisi voitu estää, jos maltilliset voimat puolin ja toisin olisivat osoittaneet vahvaa johtajuutta. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan 27. tammikuuta kriisi eteni sodaksi, jota kesti aina toukokuun puoliväliin asti.

 

Suomen vuoden 1918 sotaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen verisimpänä sisällissotana Euroopassa. Sen uhreina kuoli kaikkiaan liki 37 000 ihmistä, yli prosentti maan silloisesta väestöstä.

Sellainen vihan määrä tuntuu käsittämättömältä.

Sodan aikana punaiset hallitsivat pääosin Etelä-Suomea, valkoiset taas Keski- ja Pohjois-Suomea. Sotalinjat jakoivat maata mutta myös ihmisiä: naapurustoja, sukuja ja jopa perheitä – veli saattoi olla ihan oikeasti omaa veljeä vastassa.

Kansakuntana Suomi toipui, ja kaksi vuosikymmentä myöhemmin toisiaan vastaan taistelleet osapuolet kykenivät puolustamaan maatamme rinnakkain.

Ihmisten välillä haavat ovat olleet syvempiä. Joissakin suvuissa sodasta on vaiettu täysin, eikä haavoja ole saatu vieläkään umpeen.

Myös omasta suvustani joku osallistui sotaan – ja kaatui. En kuitenkaan ollut koskaan ajatellut asiaa sen enempää. Vuoden 1918 tapahtumat ovat tuntuneet kaukaisilta ja aika erilaiselta.

Asia tuli eteeni viime vuonna, kun maakuntalehti teki jutun äitini sedästä. Eräs nainen oli ottanut yhteyttä toimittajaan ja vaatinut punakaartilaisten tuomion sodan jälkeen antaneen nimen julkistamista. Naisen mukaan se oli isosetäni.

Toimittaja alkoi selvittää asiaa ja lukuisten yhteydenottojen jälkeen hän päätyi siihen johtopäätökseen, että kyse lienee sukunimikaimasta. Jutun mukaan isosetäni todistus oli saattanut jopa pelastaa silloisen punaisen kunnanvaltuuston johtomiehen tappotuomiolta.

Jäin kuitenkin pohtimaan, miltä olisi tuntunut, mikäli selvityksen lopputulos olisi ollut toinen. Olisiko meidän jälkipolvien esimerkiksi pitänyt tuntea huonoa omaatuntoa?

Minut yllätti, että vielä nyt sadan vuoden jälkeen joku haluaa syyllisiä esille. Kuinka pitkälle sodan jäljet oikein ulottuvat? Milloin haavat umpeutuvat tai millä vääryyksiksi koetut teot saadaan korjattua?

Ehkä nyt vuonna 2018 olisi vihdoin aika päättää vaikeneminen ja valaista sodan varjot. Edes näin muistovuoden kunniaksi.

Aiheeseen liittyvät artikkelit