Ollakko vaiko eikö olla?

Brittein saarilla tätä kysymystä on pohdittu jo Shakespearen ajoista lähtien. Viikko sitten pääministeri David Cameron tuli lopulta siihen tulokseen, että saarivaltion paikka ei ole yhdentyvässä Euroopassa vaan omalaatuisena saarekkeena Amerikan ja vanhan mantereen välissä.

Sama kysymys hiertää politiikan Hamleteja myös Suomessa.

Jyrki Kataisen mielestä Suomi kuuluu ilman muuta euron ja EU:n ytimeen. Timo Soini seuraisi brittikonservatiiveja Euroopan ulkokehälle ja Paavo Väyrynen haaveilee omasta liitostaan pohjantähden alla. Jutta Urpilaisella on pää pahiten pyörällään. Sydän vetää Eurooppaan, mutta järki ei osaa sanoa, miten löysistä vaalilupauksista pääsisi eroon.

Kansalta asiaa on kysytty ainoastaan kerran. Vuonna 1994, vajaat 60 prosenttia suomalaisista halusi olla eurooppalaisia.

Kaikesta veivaamisesta huolimatta suhde ei mielipidetiedustelujen mukaan ole 17 vuodessa juuri muuttunut. Alkuvaiheessa kovinta meteliä pitivät EU:n puolustajat. Viimeiset pari vuotta huutoäänestys on kallistunut vastustajien hyväksi.

Demokratiassa ei kuitenkaan mitata desibelejä. Enemmistö vie ja vähemmistö vikisee.

Sen verran vähemmistökin on saanut aikaan, että mallioppilaasta on tullut luokan pahin häirikkö. Mukana ollaan, jos saadaan poikkeus sinne ja vakuudet tänne.

Samalla tavalla britit saivat vuosikymmenten saatossa lypsettyä Brysselistä jos jonkinlaisia erioikeuksia ja jäsenmaksualennuksia.

Tämän varaan Cameronkin ilmeisesti jälleen kerran laski, mutta pää tulikin vetävän käteen. Angela Merkel ja Nicolas Sarcozy päättivät, että Eurooppa pärjää ilman brittejäkin.

Saa nähdä miten pitkään pienen Suomen iltalypsyä jaksetaan Berliinissä ja Pariisissa katsella.

Sopisi kuitenkin toivoa , että jos hankalaksi heittäydytään, tehtäisiin se sellaisessa asiassa, jolla olisi suomalaisille jotain käytännön merkitystä. Kuten esimerkiksi maatalouden tukineuvotteluissa.

Nyt taistellaan tuulimyllyjä vastaan ja voitetaan alaviitteitä julistuksiin.

Minkä arvoisia ovat Kreikalta saadut vakuudet, jos maa kaaoksen keskellä palaisi drakmaan ja jättäisi kaikki muutkin velkansa maksamatta?

Minkä takia EU:n kriisirahastossa tapellaan kynsin hampain yksimielisestä päätöksenteosta, kun IMF:n tai EKP:n kautta jaettavista tukipaketeista kukaan ei kysy Suomelta mitään.

Muutenkin koko kriisirahaston päätöksenteko on puhtaasti akateeminen kysymys. Jos Italia uhkaa kaatua, ei sitä pelasta mikään muu kuin EKP:n mittava setelirahoitus.

Toisin kuin yleensä väitetään, EU ei ole talouskriisin keskellä muuttunut liittovaltioksi, vaan entistä tiiviimmäksi valtioliitoksi.

Koko kriisin hoito tukipaketteineen on ollut Timo Soininkin kaipaamaa kansallisvaltioiden välistä yhteistyötä.

Hallitusten välisen yhteistyön ongelmat ovat samat kuin alakoululuokalla. Isot pojat sanelevat ja muuttavat sääntöjä kesken leikin. Pienen maan pitää kestää leikki, tai lähteä yksin kotiin.

Liittovaltio eroaa valtioliitosta siinä, että joku edes yrittää valvoa sääntöjä ja pitää isotkin pojat kurissa. EU:ssa välituntivalvojan homma kuuluisi komissiolle. Viime viikkoina valvoja on pidetty visusti pois leikkikentältä.

Eurooppalainen liittovaltio syntyy sinä päivänä, kun Ranskan presidentti luovuttaa maansa ydinaseen laukaisukoodit EU:n komission puheenjohtajalle. Voi varmasti sanoa, että se päivä ei ole ihan lähellä.

Euroopan yhdentyminen etenee aina kriisistä toiseen. Suunta on kuitenkin selvä.

Yhteinen valuutta tarvitsee yhteistä finanssipolitiikkaa. Jotta voi olla yhteistä finanssipolitiikkaa, pitää EU:lla olla verotusoikeus. Jotta EU-veroja suostutaan maksamaan, pitää osa jäsenmaiden menoista siirtää unionin vastuulle.

Sen sijaan, että värjötellään porstuassa ja jankataan yksityiskohdista pitäisi nyt keskustella siitä, halutaanko eurooppalaisessa projektissa olla mukana vai ei.

Jos halutaan, voidaan pohtia miten siitä hyödytään. Jos ei haluta, voidaan lähteä kotiin ja katsoa tuleeko karhu vastaan.