Kolumnit

Pienissä piireissä on suuret persoonat

Laura Nikinmaa
Kolumnit 20.07.2015

Laura Nikinmaa: "Kun on valinnanvaraa, itsensä ympäröi mieluisilla asioilla."

Vietin tässä viikko sitten mökkiviikonlopun Ristiinassa Saimaan rannalla ystävien kanssa. Päätimme perjantain menomatkalla pysähtyä lavatansseihin Ristiinan Mäntylinnaan. Tanssien sijasta siellä esiintyikin reggeaprinssi Jukka Poika, mutta eipähän tuo perjantai-illan menoa haitannut.

Esiintyjän lisäksi olin iloisesti yllättynyt kuulijakunnan monipuolisuudesta. Paikalla oli väkeä vauvasta vaariin. Veikkaan, etteivät kaikki olleet Jukka Pojan suurimpia faneja, mutta monet olivat tulleet paikalle ystävien tai perheen kanssa viettämään mukavaa iltaa.

Kaupungeissa näkee harvoin alle sadan hengen keikkayleisöä, jossa on suuri ikä- ja tyylihaitari. Tapahtumien tarjonta on niin kirjava, että ei haluta maksaa sellaisesta, josta ei voi tietää varmasti pitävänsä. Maalla ei yleensä ole suurta valinnanvaraa. Tapahtumiin mennään, vaikkei esiintyjä olisikaan oma suosikkibändi. Se on hyvä juttu. Siinä tapaa paljon erilaisia ihmisiä.

Kun on paljon valinnanvaraa, sitä ympäröi itsensä mieluisilla asioilla. Vähemmän mukavia juttuja vältellään. En pidä hevimusiikista, joten en käy konserteissa. En tykkää salitreenistä, joten välttelen sitäkin. Koirien kanssa voisin viettää koko valveillaoloaikani.

Tämähän on aivan normaalia. Tuskin kukaan haluaa vapaaehtoisesti tehdä asioita, joista ei sanottavasti nauti. Ongelmia tulee vasta sitten, kun yleistämme harrastuksen tai mieltymyksen henkilön vallitsevaksi luonteenpiirteeksi. Hevimetallia kuuntelevat ihmiset ovat aggressiivisia ja synkkiä. Salilla käyvät ovat pinnallisia tyhjäntoimittajia. Koiraihmiset ovat rehtejä ja reippaita.

Kun vietämme aikaa vain samanhenkisten ihmisten kanssa, olemme huomaamattamme kuplassa. Se tekee muiden arvostelusta helppoa, kun toisen tunteita ei tarvitse ottaa huomioon. Muodostamme käsityksemme toisista ulkonäön, median ja epäluulojemme perusteella. Se ei ole hyvä juttu.

Yliopistopiireissä pyöriessä ja Helsingissä asuessa sitä välillä unohtaa, että kaikki eivät elä samanlaista elämää. Silloin on kiva kokoontua oman kotikylän ala-asteaikaisten ystävien kanssa. Osa heistä on yliopistossa, mutta opiskelee eri aloja. Toiset ovat käyneet ammattikoulun ja ovat olleet monta vuotta työelämässä. Joku on ollut pitkään työttömänä. Meitä ei oikeastaan yhdistä muu kuin tuo yhteinen lapsuus 500 asukkaan kylässä.

Heiltä olen kuitenkin oppinut paljon. Kaikki ahkerat ja "hyvät tyypit" eivät löydä työpaikkaa. Ammattikouluun eivät mene vain ne, joiden keskiarvo ei riittänyt lukioon. Kaikki vahvasti Jumalaan uskovat eivät ole kiihkoilijoita.

Väitän, että olemme ala-asteluokkalaisteni kanssa edelleen ystäviä, koska muitakaan kavereita ei sillä kylällä ollut. Hyvin erilaisista kiinnostuksenkohteista huolimatta olimme samoissa harrastuksissa, samalla yläasteella ja tunsimme samat ihmiset. Hitsaannuimme silloin niin tiiviisti yhteen, että myöhemmät elämänvalinnat eivät ole vaikuttaneet toistemme kunnioittamiseen. Arvostamme toisiamme edelleen. Vaikka yksi näistä ystävistäni onkin himotreenaaja.

Aiheeseen liittyvät artikkelit