Voiko vaaleista oppia?

Presidentinvaalihumu tarjosi Suomen poliittisille kermalle pitkäksi aikaa hyvän tekosyyn unohtaa keväällä eteen tulevat vaikeat poliittiset päätökset.

Vaaleissa menestyneillä puolueilla on etevät perusteet pohtia, miten hyödyntää viime kuukausien aikana hankittu vaalinoste. Se edellytti presidenttiehdokkailta paljon aikaa ja puolueilta rutkasti rahaa.

Menestyksen aallonharjalla keikkuu pääministeripuolue kokoomus – Sauli Niinistön ansiosta. Puolue menetti uuden presidenttiparin myötä kaksi jäsentä mutta sai varmasti tilalle korvaavia äänestäjiä.

Puolue hyötyy suotuisista myötätuulista. Maanantaina kokoomuksen eduskuntaryhmän järjestäytymiskokouksessa kilisteltiin puolueen vahvalle asemalle.

Kokoomuksella alkaa mennä jo liian hyvin, eikä ensimmäinen vuosi päähallituspuolueena ole edes täyttynyt.

Leppoisalta kuulostavassa myötätuulipurjehduksessa piilee aina riskejä. Ainakin tosielämässä purjevene voi kovalla myötäisellä nimittäin yllättäen ”hörpätä”, jos kipparin tarkkaavaisuus ruorissa pettää tai jos tuulenpuuska yllättää.

Kevään kuluessa vastaavia puuskia hallituspolitiikassa tarjoavat ainakin kehysriihessä linjattavat miljardiluokan lisäleikkaukset, armeijaremontti ja Henna Virkkusen (kok.) johdolla vedettävä kuntauudistus.

Oppositio huolehtinee siitä, että pääministerin kabinetti pysyy työllistettynä. Myös demareilla on aihetta nostaa profiiliaan.

Vihreille Pekka Haaviston haalimat miljoona ääntä ovat makeaa mammonaa. Puolue on riutunut huonojen kannatuslukujen vuoksi viime kesästä saakka.

Kesäkuussa puheenjohtaja Anni Sinnemäki vaihtui Ville Niinistöön. Hänen vastuulleen jää Haavisto-ilmiön hyödyntäminen.

Kukapa osasi vihreissä ennustaa, mihin Haaviston vaalikampanja lopulta johtaa.

Presidentinvaalikampanjan kuluessa Haavisto onnistui maakuntasavottansa ansiosta herättelemään ja puhuttelemaan vihreiden kannattajien ohella maakuntien konservatiivisia äänestäjiä.

Vihreiltä oli virhearvio, jos puolueessa odotettiin, että Haavisto pystyy kaksi viikkoa kestävän finaalikierroksen sisällä kääntämään esimerkiksi luonnonsuojeluun ja seksuaalivähemmistöihin kielteisesti suhtautuvat ”väyrysläiset” taakseen.

Haavisto olisi tarvinnut tähän urakkaan vuosia. Haavisto myönsikin vaalien jälkeen, että yksi syy hänen häviöönsä oli juuri ajan loppuminen.

Kaikesta huolimatta vihreillä on nyt hallussaan vaaleista väsynyt kultakimpale. Puolueelle ongelmallista on se, että Haavisto ei jaksa enää innostua päivänpolitiikan uusista haasteista, kuten ministeripesteistä.

Lähestyvien kunnallisvaalien vuoksi jotain on tehtävä. Vihreille on avautumassa ainakin Helsingin apulaiskaupunginjohtajan paikka. Tai miksei puoluejohtajan presidenttisetä voisi jeesata Niinistöä tuuppaamalla Haaviston johonkin korkeaan YK-tehtävään. Sellaisissa tehtävissä ei ole suomalaisia tavattu sitten 1990-luvun.

Vihreille Haavisto on oiva esimerkki siitä, että puolueen ehdokas voi menestyä maakunnissa sovittelevalla ja kuuntelevalla otteella.

Ehkäpä kaupunkilaisten puolueeksi ristityllä vihreillä on paljon opittavaa Haaviston kampanjatyylistä ja ajatuksista.

Vaalien jälkeen on osuvasti kysytty, mitä tehdä käytetyllä presidenttiehdokkaalla – vieläpä kolmikertaisella.

Keskustan johdossa Paavo Väyrysen urakkaa on kiitelty ja kumarreltu vuoron perään. Puolue sai Väyrysen kenttäkiertueen ansiosta aivan uuden vireystason.

Sen ylläpito edellyttänee muutoksia. Väyrysen sijasta keskustan sisällä tarvitaan tilaa hänen ajamalleen linjalle. Ilman raivausta tämä ei onnistu.

Keskustan eduskuntaryhmä ei ottanut neuvoa vaalituloksesta, kun se valitsi entisen johdon jatkokaudelle. Seuraava mahdollisuus linjan päivitykseen on kesäkuun puoluekokouksessa Rovaniemellä.

Viimeistään silloin kuullaan, tarvitaanko puheenjohtaja Mari Kiviniemen tilalle tai rinnalle eurokriittisesti ajattelevia ihmisiä.