Kaavoituksen harhaoppi

Eri puolilta maata nousee kiihtyvään tahtiin esiin tapauksia, joissa viranomainen on evännyt rakennusluvan haja-asutusalueella. Perusteena on ollut se, että kyseisen alueen katsotaan olevan liian kaukana kunnan tai kaupungin palveluista.

Viime viikonloppuna Keskisuomalainen (KSML 21.7.) uutisoi tapauksesta, jossa maanomistaja ei saanut rakennuslupaa 20 hehtaarin ”tontilleen”. Entisen Jyväskylän maalaiskunnan puolella sijaitsevasta Nyrölästä kaupungin keskustaan on puolen tunnin automatka. Seudulla on normaalia maaseutuasutusta maatiloineen ja omakotitaloineen.

Jyväskylän Leppälahdella, kyläkeskuksen ulkopuolella, kaupunki ei puolestaan salli tonttien myymistä asuinrakentamista varten (MT 25.7.). Mahdollinen uudisrakentaminen halutaan keskittää kyläkeskuksen ympäristöön.

Jyväskylän kaltaisia rajoituksia on tullut ilmi muun muassa Pirkanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Tapaukset ovat käytännön esimerkkejä siitä, kuinka valtakunnalliset linjaukset ”yhdyskuntarakenteen eheyttämisestä” maaseudulla vaikuttavat.

Asiassa on tietenkin kaksi puolta. Kunnat joutuvat pohtimaan palveluiden järjestämistä ja kustannuksia. Toisessa vaakakupissa on tavallisen ihmisen oikeus valita itse asuinpaikkansa. Jälkimmäiseen puuttumiselle pitäisi olla erittäin vankat perusteet.

Nyrölän tapauksessa 60-vuotiasta luvanhakijaa oli kertomansa mukaan pidetty liian vanhana. Kaupungin pelkona oli, että taloon voisi muuttaa pian lapsiperhe, jolle pitäisi järjestää koulukyyti.

Jotain on pahasti vialla, jos Suomessa täytyy pelätä lapsiperheen muuttamista maalle. Rakennusluvan epääminen ikäperustein liikkunee jo lain rajan väärällä puolella.

Ympäristöministeriön ohjaama keskittämisoppi on ongelma maaseudun lisäksi kansalaisen perusoikeuksille. Tätä harhaoppia perustellaan myös monin ympäristö- ja ilmastoperustein. Ne esitetään totuutena, mutta eivät kestä kriittisempää tarkastelua.