Vieraskolumnit

Järjestelmän tulisi kannustaa työntekoon

Susanna Koski
Vieraskolumnit 11.10.2017

Tulonsiirroista on muodostunut kannustinloukkuja.

Politiikan syksyn suuri periaatteellinen keskustelu käydään tuloeroista. Huolestuneita puheenvuoroja tuloerojen kasvusta kuullaan poliittisen kentän kaikilta laidoilta.

Puolueiden osalta lähestymistapa tuloeroihin on hankala, eikä mikään puolue vasemmalta oikealle saa aiheesta otetta tarkoituksenmukaisella tavalla.

Tuloerot ja niiden kehittymien esitetään miltei poikkeuksetta erheellisesti asiana, johon yksinomaan poliitikot vaikuttavat. Tuloerot kuuluvat yhteiskuntaan, jossa ihmiset voivat tehdä ansiotyötä, ja kouluttautuminen sekä yrittäjäriskin ottaminen kannattaa.

Kyse on mahdollisuuksien tasa-arvosta, jokaisen mahdollisuudesta kouluttautua ja tavoitella parempaa elintasoa.

Laajassa talouden kasvussa ja rakennemuutoksessa osaajien markkinat työmarkkinoilla kiihdyttävät tuloerojen kehitystä. Yksilöt, niin yrittäjät kuin palkansaajatkin, ajavat tuloerokehitystä omalla osaamisellaan ja sen kehittämisellä.

Liian ankara progressio tuloverotuksessa syö niitä varoja, joilla uusia työpaikkoja ja hyvinvointia rakennetaan. Korkea verokiilamme paitsi estää työllisyyden paranemisen palvelualoilla, se myös vaatii tuloeroja.

Verotuksen ja politiikan tulee ohjata sekä kannustaa työn tekemiseen ja työn teettämiseen. Tulojen tasaamista tärkeämpää on huolehtia tulonmuodostuksesta.

Paras lääke köyhyyden poistamiseksi on markkinatalous, jota pitäisi reippaasti lisätä myös työmarkkinoillamme, jotta yhä useampi pääsisi työn syrjään kiinni. Verokiilaa kaventamalla ja sosiaaliturvajärjestelmää yksinkertaistamalla tuloerot siirtyisivät työssäkäyvien välille, kun ne nyt ovat työssäkäyvän ja työttömän välillä.

Tulo- ja varallisuuserojen tasoittaminen politiikan itseisarvoisena päämääränä on mieletön. Ainoa järkevä ja kestävä lähestymistapa sosiaalipolitiikan perustavoitteisiin on taata toimeentulotaso, jolla jokaiselle on avun tarpeen tullessa järjestettävissä ihmisarvoisen elämän peruslähtökohdat.

Liian usein suurimmassa hädässä olevat, nuoret ja varttuneemmat, eivät saa apua riittävän ajoissa. Yksilölliset tilanteet ovat terveyttä koeteltaessa mutkikkaampia, eikä työttömyys ole välttämättä tällöin suinkaan ainoa haaste ratkottavaksi.

Yhteiskunnan avun tulisi olla mahdollisimman tehokkaasti ja täysimääräisesti kohdennettu niille, jotka sitä eniten tarvitset, kuten sairaat, vanhukset ja lapset. Siis ihmisille, jotka eivät voi omalla toimeliaisuudellaan vaikuttaa omaan tilanteeseensa.

On mielestäni korkea aika palata arvokeskusteluun välttämättömyyksistä. Merkittävä osa verovaroista menee työssäkäyvien etuisuuksien kustantamiseen.

Muutamia esimerkkejä mainitakseni: subjektiivinen päivähoito-oikeus, lapsilisät, asuntolainan korkojen verovähennysoikeus, kotihoidontuki ja edelleen melko pitkäkestoinen ansiosidonnainen työttömyysturva. Tulonsiirroista – ei vain matalapalkkaisille vaan myös keski- ja hyvätuloisille – on muodostunut kannustinloukkuja.

Valtion talouden tervehdyttäminen vaatii edelleen määrätietoisia toimenpiteitä. Julkisen talouden menojen ja tulojen epätasapaino on tässä ja nyt yhä suurempi huoli samalla kun yhteiskunnan huoltosuhde heikentyy.

Työllisyyttä ja taloutta vahvistavien politiikkatoimien lisäksi kannustinloukkuja on purettava. Tarvitaan kokonaisvaltaista järjestelmän uudistamista; perustili on yksi esitetty vaihtoehto.

Kannustinloukkujen purkamisen ja työllisyysasteen noston lisäksi on purettava monimutkainen sosiaaliturvajärjestelmämme ja sen byrokratia. Työmarkkinoilla on lisättävä markkinataloutta, paikallista sopimista.

Aiheeseen liittyvät artikkelit