Vieraskolumnit

Onko presidentinvaalin suosio hiipumassa?

Eero Heinäluoma
Vieraskolumnit 05.01.2018

Niinistö on naapuruussuhteissa jatkanut edeltäjiensä linjoilla.

Presidentinvaalit ovat olleet perinteisesti demokraattisen järjestelmämme suosituimmat vaalit.

Vuonna 1994 vaaleissa äänesti ensimmäisellä kierroksella 82,2 ja toisella kierroksella 82,3 prosenttia kotimaassa asuvista äänioikeutetuista. Lama-Suomen valtionpäämiehen valintaan latautui jotain erityistä: siinä haettiin kansakunnalle uutta toivoa ja vastapainoa epäsuositulle hallitukselle.

Vuoden 2000 presidentinvaaleissa oli niissäkin suuren kamppailun ainekset. Sosialidemokraatti ja keskustalainen, mies ja nainen, kilpailutalous ja hyvinvointiyhteiskunta olivat vastakkain. Tarja Halosen myötä Suomi sai ensimmäisen naispresidentin ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan vankan kannattajan. Äänestämässä kävi ensimmäisellä kierroksella 76,9 ja toisella 80,2 prosenttia äänioikeutetuista.

Vuonna 2006 presidentti Halonen selvitti itsensä toiselle kaudelle kovasta kisasta huolimatta. Sauli Niinistö nousi yllättäen pääministeri Vanhasen ohi. Keskusta ja kokoomus olivat jo ennen vaaleja sopineet porvarillisesta yhteistyöstä vaalien toiselle kierrokselle. Blokkipolitiikka on sen jälkeen unohdettu.

Valtapolitiikasta huolimatta Halonen piti pintansa ja voitti toisen kierroksen hieman suuremmalla äänierolla kuin kuusi vuotta aiemmin. Äänestysaktiivisuus oli ensimmäisellä kierroksella 73,9 prosenttia ja toisella kierroksella 77,2 prosenttia.

Vuonna 2012 presidentinvirka oli jälleen avoinna. Sauli Niinistö oli jo kuusi vuotta aiemmin maalannut itsensä työväen presidentiksi. Tuo asemointi toimi hänen edukseen, kun toisella kierroksella vastaan asettui vihreiden Pekka Haavisto.

Äänestysinto tuli rutkasti alaspäin. Ensimmäisellä kierroksella äänesti 72,8 prosenttia ja toisella vain 68,9 prosenttia. Ensimmäistä kertaa toisen kierroksen osallistuminen oli pienempää kuin ensimmäisen. Aktiivisuudessa tultiin eduskuntavaalilukemiin ja allekin. Kokoomuslaisen ja vihreän ehdokkaan välisen valinnan sijaan moni valitsi kotisohvan.

Onko nyt aineksia äänestysaktiivisuuden kasvuun?

Tämänkertaisessa vaalitaistelussa ulkopolitiikkaa ja erityisesti turvallisuuspolitiikkaa on puhuttu paljon. Kriisiskenaarioita on puitu edes ja taakse, mahdollisiin ja mahdottomiin kysymyksiin on vaadittu ehdokkaiden kannanottoja.

Todellinen särmä on kuitenkin keskustelusta jäänyt puuttumaan. Siihen tietysti vaikuttaa Nato-jäsenyyden olematon kannatus äänestäjien keskuudessa ja se tosiasia, että Sauli Niinistö ei kannata Nato-jäsenyyttä – vastoin oman puolueensa kannanottoja. Kun kokoomus viime puoluekokouksessa vaati jäsenhakemuksen jättämistä lähivuosina, valitsi Niinistö mieluummin ehdokkuuden kansanliikkeen riveissä. Valituksi tulleessaan hän on vapaa vanhan puolueensa linjauksista.

Niinistö on naapuruussuhteissa jatkanut edeltäjiensä linjoilla. Hänen ulkopolitiikkansa saakin laajan arvostuksen.

Ulkopolitiikassa ehdokkaiden kesken on eroja, mutta ne eivät niinkään koske naapuruussuhteitamme tai turvallisuutemme suurta linjaa. Sotilaallisen liittoutumattomuuden linjaa kannattaa seitsemän ehdokasta – ulkopuolelle konsensuksen jää vain RKP:n Torvalds.

Millä perusteilla siis äänestää? Eroja löytyy enemmänkin presidentin arvoroolista.

Hyvinvointiyhteiskunnasta huolissaan olevat voivat hyvin piirtää lippunsa Tuula Haataisen nimen. Sipilän hallitukselle ja keskustalle tukea osoittavat voivat taas tehdä näistä vaalit äänestämällä Matti Vanhaista. Vihreitä arvoja kannattavat voivat jälleen turvata Haavistoon ja puoluekannatuksen perusteella voi äänestää Huhtasaarta tai Merja Kyllöstä. Ja Natoa intomielisesti kannattava voi piirtää lippuun Torvaldsin numeron.

Tämänkertaisen vaalin todellisesi protestikanavaksi taitaa jäädä Paavo Väyrynen. Mutta onko ilmassa halua suureen protestiin, jää nähtäväksi.

Aiheeseen liittyvät artikkelit