Yltäkylläisyyden loppu

Meidän sukupolvemme ovat tottuneet rajattomaan yltäkylläisyyteen. Kaikkea, mitä vain kuvitella saattaa, on käden ulottuvilla. Saat myös sen, mitä et ymmärrä toivoa, saati vaatia. Olemme turtuneet siihen, että kaikkea on, liikaa ja halvalla.

Kaikesta oikeasti välttämättömästä on tullut niin itsestään selvää ja arkipäiväistä, ettei sitä arvosteta. Sitä jopa halveksitaan.

Esimerkiksi puhdas ja turvallinen ruoka on meille niin selviö, ettei sitä tarvitse arvostaa. Voidaan ihan hyvin ostaa kärrytolkulla evästä ja viskata sen sitten roskikseen. Se on aivan liian halpaa, aivan liian helposti saatavilla.

Ravintolassa eteen tuodulta lautaselta voi hyvin näykkiä vain muutaman suupalan ja jättää suuren osan syömättä ihan vaan huvikseen.

Kokouskahveilla leivästä syödään vain päälliset ja itse leipä viskataan roskikseen, koska se on nyt trendikästä.

Vielä 1960-luvulla perheen kulutusmenoista meni ruokaan kolmannes, nykyisin keskimäärin enää 12 prosenttia. Siitä on siis tullut tarpeeton, turhake, kuluerä, jolla ei ole väliä.

Kaupan hyllyssä on kymmenien metrien mitalla saman tuotteen eri variantteja ja tuotemerkkejä, ja aina voi luottaa, että niitä on. Ja halvalla.

Nyt uutisoidaan tyhjistä broilerihyllyistä. Onko tämä ensimmäinen oire siitä, ettei maailman turvallisinta, suomalaista ruokaa olekaan saatavilla halvalla rajattomasti?

Myöskään ruuan turvallisuus ei ole mikään arvo, kun se on itsestäänselvyys.

Meidän ei ole tarvinnut miettiä, voidaanko raakaa kakkutaikinaa maistella, koska salmonellariskiä ei suomalaisissa kananmunissa ole. Meidän ei tarvitse hamstrata kaupasta puhdasta vettä, koska sitä tulee joka päivä hanasta. Sitä ei tarvitse keittää tai suodattaa aktiivihiilisuodattimien läpi, koska hanavesi on turvallista ja puhdasta. Sähköä tulee aina. Viemäriverkosto vetää. Kaupassa on kaikkea.

Aina on ollut myös riittävästi optimistisia, maahengen täyttämiä ihmisiä, jotka jatkavat edellisten sukupolvien työtä maataloudessa.

Ruokaketjussa on voitu luottaa siihen, että jonkinlaisten poliittisten kannusteiden yllyttämänä viljelijöitä riittää. Niitä, jotka ottavat lainaa kehittääkseen tilaa. Niitä, jotka eivät laske tunteja tuottaakseen ruokaa.

Jos tilojen kannattavuus näyttäisikin välillä parantuvan, voidaan ruokaketjun molemmissa päissä tehdä toimenpiteitä ja saada oma kate nousuun. Koska saahan se viljelijä kuitenkin tuet!

Viime vuonna uutisoitiin eri medioissa tutkimuksesta, jossa varoitettiin yltäkylläisyyden lopusta.

Jyväskylän yliopiston Food System Studies -ryhmän tutkimuksessa todettiin, että ruokajärjestelmämme on itseasiassa haavoittuvainen. Meneillään on muutoksia, jotka voivat uhata ruokaturvaa.

Yksi isoista muutoksista on se, ettei kaikkialla Euroopassa voida tulevaisuudessa tuottaa ruokaa. Olemme tottuneet siihen, että Euroopassa on ylituotantoa, ja sen on ajateltu olevan ikuinen ongelma. Siksi ruuan hinnankin on ajateltu pysyvän ikuisesti alhaalla. Kun olosuhteet isossa osassa maailmaa muuttuvat, ei eurooppalaista yltäkylläisyyttä ehkä olekaan.

Tutkijat myös herättelevät pohtimaan, onko tulevaisuudessa riittävä määrä osaavia viljelijöitä. Entä jos nyt ongelmissa painivat viljelijät heittävät hanskat tiskiin ja jättävät pellot pusikoitumaan: kuka silloin tuottaa ruokaa paitsi kotimaahan myös vientiin?

Olisiko siis jo aika lakata pitämästä ruokaketjun tärkeintä toimijaa, viljelijää, itsestäänselvyytenä?

Laadukkaan ja turvallisen ruuan perusta rakennetaan maatilalla. Huonosta raaka-aineesta ei saa tehtyä huippua edes uudenaikaisimmassa tehtaassa.