Santeria et korpeen vie, Paavo!

Yhden kokeneen keskustavaikuttajan kanssa todettiin toissa päivänä, että vanhemmiten ihmisen hallitsevat luonteenpiirteet vahvistuvat. Johtopäätös tuli Paavo Väyrysen muikeasta ilmoittautumisesta keskustan puheenjohtajakisaan. Analyysimme päätyivät narsismiin, piittaamattomuuteen muita kohtaan ja ylimielisyyteen.

Ei tässä niin kauhean paljon uutta ole. Poliitikkona Paavo on jo pitkään ollut erittäin arvattava. Hän tavoittelee maksimaalista julkisuutta ja taloudellista henkilökohtaista hyötyä. Puheet Suomen, maaseudun ja keskustan pelastamisesta ovat sumuverhoa, jolla kirja- ja mukikauppa käy.

Olen kuulunut niihin keskustalaisiin, jotka ovat tähän asti toivoneet jäätyneeseen konfliktiin järjellistä ratkaisua. Että Paavo ymmärtäisi todellisen vaikutusmahdollisuutensa olevan keskustan sisällä eikä palstatilaa keräävänä politiikan pellenä.

En enää tiedä. Kuinka pitkälle pitää sietää kunniapuheenjohtajaa, joka on perustanut oman puolueensa ja toimii kolmannen valtuutettuna Helsingissä? Jos ennakoida pitää, niin potkut odottavat seuraavassa puoluevaltuustossa. Pohja se on puolueenkin pussissa.

Oman tutkimustyöni sivussa olen sukeltanut Väyrysen vaiheisiin. Eniten pidän 1970-luvun Paavosta, siitä, joka nuorena kansanedustajana ja varapuheenjohtajana antoi tuulensuojaa keskustapuolueen vihreälle aallolle. Ideologinen uudistaja hän ei ollut, mutta nopeana omaksujana puki sanoiksi ajatuksia, mitä esimerkiksi Risto Volanen tai Seppo Niemelä esittivät.

Väyrynen onnistui kytkemään Santeri Alkion osaksi talouskasvun ja keskittymisen vastaista kritiikkiä. Johannes Virolaisen veroista kirjoittajaa Paavosta ei kehkeytynyt, mutta Virolaista rasitti vuoden 1970 eduskuntavaaliromahdus koko vuosikymmenen.

Väyrynen kohottautui keskustanuorten keulakuvaksi. Ilman Nuoren Keskustan Liiton ja Kekkosen tukea hänestä tuskin olisi tullut Turussa 1980 keskustapuolueen puheenjohtajaa. Poliittiset kannuksensa hän hankki ja menetti 1980-luvulla. Viimeiset 35 vuotta tavoitteena on ollut vain presidentin virka, jota Väyryselle ei koskaan suoda.

Väyrynen on sitkeää tekoa eikä häntä pitäisi Helsinki-keskeisen median tavoin demonisoida. Motiiveistaan huolimatta hän on jaksanut pitää EU:n tuomia ja ruokkimia ongelmia esillä. Ulkopolitiikassakin kaivataan Paavon tapaan hiukan syvempää pohdintaa kuin nopeaa hakeutumista läntisiin sotilasliittoihin.

Väyrysen ilmoittautuminen on myrkkyä keskustalle siksi, että tämä pelleily jättää puolueen todelliset ongelmat käsittelemättä. Juha Sipilä joukkoineen on varsin mainiosti onnistunut kääntämään Suomen talouden suuntaa. Keskusta sen sijaan on vaipunut neuvottomuuteen politiikan sisältöjen ja oman tarkoituksensa suhteen. Sen puoluesihteereiltä ei viimeisten kymmenen vuoden aikana ole tullut ratkaisuja lahonneen järjestökoneen tervehdyttämiseksi. Ylipäätään, perinteisen korsimolaisen jäsenyyden varaan ei enää ole mahdollista rakentaa modernia poliittista liikettä.

Ja mitä tehdään rakennemuutoksen kanssa? Näivettyykö keskusta kuoreensa odottamaan Vapaavuoren iskuja? Haluaako se Väyrysen tavoin hakeutua mahdollisimman kauaksi poliittisesta keskustasta, putinistien ja halla-aholaisten marginaaliin?

Keskusta menestyy parhaiten silloin, kun se sietää myös erilaista ajattelua. Haluan silti rajata valehtelun ja itsepetoksen tämän ulkopuolelle.

Väykkä puhuu alkiolaisuudesta. Siihen kannattaakin palata, mutta Santerin sanoituksella ja tämän ajan taustoilla. Jos Paavo olisi todellinen alkiolainen, hän kannattaisi nyt eurooppalaista integraatiota rahaliittoa myöden, taistelisi ilmastonmuutosta ja ydinvoimaa vastaan, puhuisi sivistyksen ja koulujen puolesta, asettuisi maahanmuuttajien tueksi ja puskisi eteenpäin kansalaisen omaa vastuuta, kuten työttömien aktiivimallia. Keskittymisen torjumiseksi hän tarjoaisi maahenkistä elämäntapaa, johon kuuluisi myös kaupunkielämän hyväksyminen.

Pysyt tai lähdet, mutta Santeria et tuolle korpitaipaleellesi vie, Paavo.