Hei, prändäätkä ittenne!

Aalto-yliopiston professori Pekka Mattila kehottaa meitä talonpoikia lopettamaan vinkumisen ja ”brändäämään” itsemme. Markkinaopettajaa pistää silmään maaseudun mollissa eläminen ja polkujen kapeus.

Emme osaa tehdä työstämme ja valinnoistamme houkuttelevaa. Olemme edelleen se kotitilalle jäämään joutunut, veronmaksajien kestoavustettava, lopullista häviötään kohti kulkeva kansanosa.

Ihan näillä sanoilla Mattila ei piiskaa heiluta mutta perusviesti on selvä: se on vaan hei susta ittestäs kiinni!

Professori antaa piutpaut kustaavilkunamaiselle ”isiemme työt” -asenteelle ja kehottaa vaihtamaan muihin hommiin, jos leipä ei kyntämällä lähde. Tärkeintähän on, että sinä teet valinnan ja osoitat valinnastasi ylpeyttä myös muille. Kuten niille mahdollisille tuotteesi ostajille.

Pekka Mattila on varmasti vilpittömästi liikkeellä, vallankin kun turkistuottajat ovat maksaneet hänelle näistä kauniista, videoiduista sanoista. Jostakin syystä minulle silti tulee venäläisen maaorjan olo, kun meikäläistä kehotetaan ottamaan kaupunkilaista sesonkityövoimaa laskettelukeskusten tapaan.

Simppeleitähän ne, toukohousujen hommat. Joku Tapiolan lyseosta valmistunut, oman elämänsä downshiftaaja oppii kyllä nopeasti kiimantarkkailun niksit, puhumattakaan minkkien nylkemisestä. Valtran napaöljyjen vaihdossa ei tule ongelmia ja raivuri virkistyy viilaa osoittamalla.

Mattila on Lontoon koulut käynyt varakas mies enkä halua olla hänelle liian ilkeä. Sähköpostien ja somettamisen uuvuttamaa kaupunkikansaa voisin mielelläni ottaa pätkätöihin – tilalle maksettavaa kohtuullista korvausta vastaan. Miksi muuten en ole jo tehnyt sitä?

Maaseutu on muuttunut valtavasti viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. En oikein tunnista tuota professorin 60-lukulaista kuvaa meistä maalaisista.

Myyminen ja markkinointi ovat erottamaton osa vallankin monipuolisen maaseutuyrittämisen selviytymisen strategiaa. Kaksipa vain on ongelmaa yli muiden: yritysten syrjäinen sijainti ja keskittynyt, monopolisoitunut talousjärjestelmämme.

Maaseudun kuvasta tietenkin vastaamme itse. Tilanne on skitsofreeninen: toisaalla pitää huutaa kurjuuttansa tukien puolesta (= hauku hallitusta ja EU:ta) – toisaalla on oltava ruraalis-eroottinen arjen sankari lypsyrobottia kiillottamassa (= maailman puhtainta ruokaa). Ja lopputuloksena on vain se, että köyhille kauppiaille pitää joka päivä lähettää maaseudulta lisää rahaa.

Brändäämisessä on semmoinen valuvika, että sitä alkaa itsekin uskoa olevansa superihminen, sen romantisoidun kuvansa mukainen. Mitäs sitten tehdään, kun laskut jäävät maksamatta, uupumus vie voiton tai parisuhde kariutuu sukupolvien ja näiden markkinagurujen ylisuuriin odotuksiin? Siinä ammatin vaihtamisessakin on se huono puoli, ettei sukutilalta lähdetä niin kuin kämpästä Kalliossa.

Markkinauskosta on tullut tämän ajan taistolaisuutta. Eniten brändäämisestä puhuvat ne, jotka eivät ole itse myyneet edes parvekekalusteitaan nettitorilla.

Olin äimistynyt, kun aloitin tohtoriopintoja Itä-Suomen yliopistossa. Ajattelin, että mennään sivistys edellä mutta vielä mitä.

Ensimmäiseksi meitä kehotettiin pitämään blogia ja olemaan somessa aktiivinen. Kuulemma kun prändää ittensä, on sitten joskus helpompi hakea apurahaa tai jopa töitä.

Mitähän sitä sitten tekis, että mainittais?