Kolumni

Voihan ankanmunat!

Olga Temonen
Kolumni 12.10.2017

Kananmunien kanssa ei ole mitään ongelmaa, mutta kun kaakattava nuori ankkaneiti pyöräyttää vihertäväpintaisen munan, huomaan tuntevani jollain tapaa syyllisyyttä munien viemisestä ja myös niiden syöminen tuntuu vastenmieliseltä. Mutta miksi?

Meillä on ollut ankkoja vasta muutaman vuoden ajan, ja viime kesänä taloon saapuivat ensimmäiset, keväällä syntyneet tyttöankat. Huvittavaa muuten huomata, että nämä tyttöankat pitävät todella paljon kovempaa meteliä kuin poikapuoliset.

Opin kesällä myös sen, että pikkuankkojen epävirallinen sukupuolitesti tehdään juuri äänen perusteella: Kun ankkaa nostaa, se, joka kaakattaa, on tyttö ja se, joka päästää hiljaisempaa, pihisevämpää ääntä, on poika. Huvittavaa, mutta kuulemma toimii.

Keväällä syntyneet neitiankat ovat nyt asuneet meillä kohta puoli vuotta. Eräänä päivänä tallityöntekijäni kysyi minulta ohimennen, miksi olen heitellyt ankkojen tarhaan kananmunia?

En ollut, ja menimme yhdessä katsomaan, mitä munia siellä mukamas on.

Löysimme tarhasta kaiken kaikkiaan kuusi munaa ja päättelimme, että kyllä niiden kolmen tyttöankan on täytynyt ne pyöräyttää. Ne olivat ihan kananmunan kokoisia, mutta niiden pinta oli aavistuksen vihreämpi.

Vein munat ilahtuneena sisälle, mikäs siinä, kyllä niille käyttöä löytyy. Laitoin ne kippoon ruokakomeroon odottamaan sopivaa kokkaushetkeä.

Seuraavana päivänä päätin tehdä lounaaksi munakkaan. Katsoin ankanmunia ja hetken emmittyäni otin vierestä kananmunia ja paistoin niitä.

Tämä sama kaava toistui moneen kertaan, kunnes aloin pohtia, miksen halua syödä ankan munia? Olen lapsenakin syönyt niitä, samoin hanhien munia. Mikä nyt mättää?

Tunsin itseni rasistiksi. Kanojen munat on ihan ok, onhan niitä syöty tässä talossa jatkuvasti. Mutta kun kaakattava nuori ankkaneiti pyöräyttää vihertäväpintaisen munan, huomaan tuntevani jollain tapaa syyllisyyttä munien viemisestä ja myös niiden syöminen tuntuu vastenmieliseltä.

Minua alkoi jo huolettaa, että kohta ne munat pilaantuvat, koska minä hienostelen ja jahkaan niiden kanssa. Koetin motivoida itseäni avarakatseisemmaksi, koska eihän syömäkelpoista ruokaa saa heittää pois. Tiesin että ne maistuvat varmasti ihan samalta kuin kananmunatkin.

Lopulta päätin leipoa ja käyttää munat siihen.

Ankanmunan kuori oli kova, ja kun se oli saatu rikki, kaikki leivonnassa eteni normaalisti. Unohdin pian koko asian ja mustikkapiirakka maistui kaikille.

Silti huomasin, että asia jäi mietityttämään minua. Tämän ajan maailmassa kaikille ihmisille on hyvin selkeää, mitä syö ja mitä ei. Meillä on varaa valita ja kaltaisellani perheenäidillä on varaa nirsoilla kaakattavien ankkojen pakertamien munien kanssa.

Kanojen munia käyn kyllä ryöväämässä päivittäin ilman minkäänlaista ongelmaa, mutta tämä ankkahomma oli liian uutta, kummaa, en osannut tätä!

Minua vähän hävetti se, että personoin ankat jotenkin erilaiseksi, ikään kuin niiden munien syönti olisi jotenkin enemmän väärin. Onko tosiaan niin, että meihin on sisään rakennettu epäluulo siitä, ettemme vaan syö jotain sellaista, mitä emme tunne tai minkä turvallisuudesta emme ole varma?

Huomattuani, että myös Tuukka vältteli ankanmunia, kysyin häneltä, miksei hän paistanut niitä vaan otti aina kananmunia vierestä?

Vastaus oli selvä, eikä sillä ollut minun ylitulkitun rasismin kanssa mitään tekemistä:

”No kun ne oli vihreitä. Mä luulin että ne on pilalla.”

Aiheeseen liittyvät artikkelit