Kolumni

Maalainen ja ylpeä siitä

Olga Temonen
Kolumni 15.11.2017

Olga Temonen: Me itse valitsemme tämän tien ja tämän tavan elää.

Muistan miten helsinkiläissyntyinen isäni, uskollinen Maaseudun Tulevaisuuden tilaaja, esitteli minulle lapsuudenkotini pirtin pöydän äärellä ihka uuden Kantri-lehden: ”Tää on vähän niin kuin maalaisten Nyt-liite!”

Se kuulosti hauskalta ja osuvalta ja on jollain tapaa totta minulle vielä tänäänkin.

Lapsuuteni Nurmeksessa maalaiset näyttäytyivät minulle jotenkin vähän hassuina. He joko haisivat navetalle tai eivät puhuneet ikinä mitään.

Oli meilläkin lampaita ja muita eläimiä, mutta vanhempani olivat muuttaneet Helsingistä ja kävivät muualla töissä, olimme siis mukamaalaisia. Jos minusta maalaiset olivat hassuja, niin voin vain kuvitella mitä ihmeen hippejä me sitten heidän silmissänsä olimme.

Maalaisten juroudesta jäi perheemme keskuudessa legendan lailla elämään eräs esimerkkitapaus: Isoveljeni oli komennettu savottaan jonkun paikallisen nuoren isännän kanssa, että vähän tutustutaan siinä samalla kun puita kaatuu.

Koko aamupäivä tehtiin töitä, eikä vaihdettu sanaakaan. Sitten tuli kahvitauko ja miehet istuivat vastatusten kantojen nokkiin evästämään. Muutaman makkaraleivän jälkeen veljeni keksi puoliväkisin puheenaiheen katsellessaan nuoren isännän maasturia metsäpolulla.

”Mitä vuosimallia tuo sun autos on?” kysyi velipoika.

Aikansa tuumailtuaan maalaisisäntä sai hiljaa rykäistyä varsin tiivistetyn vastauksen kysymykseen:

”Kolomonen.”

Sen jälkeen jatkettiin hommia, olihan tuossa jo tullut ­turistua.

Tuosta maailmasta muutin opiskelemaan ja helsinkiläistyin. Kun sitten veri veti takaisin maaseudulle ja muutin Iittiin, näin ihan uusia puolia tämän päivän maalaisuudesta.

Maaseudun ihmiset olivatkin hyvin samanlaisia, mutta sosiaalisempia kuin helsinkiläiset. He puhuivat samoista asioista, eivätkä enää haisseet edes navetalle. Erona ainoastaan se, että Nyt-liitteen sijaan sohvan kulmalla lojui Kantri.

Olin mukana tekemässä Kantrille Böndeboogie-musiikkivideota ja se avasi silmäni lopullisesti. Nämä eri puolilta Suomea mukaan lähteneet nuoret viljelijät olivat kuin mitäkin rokkitähtiä, eikä Nurmeksen aikaisista ennakkoluuloista ollut mitään jäljellä.

Maailma on meille kaikille aika samanlainen ja yhtä lailla avoinna.

Silti jotain erilaista siinä on, istua kahville maalaispirtin pöydän ääreen sen sijaan, että joisi lattea Kallion kuppilassa.

Täällä syödään enemmän gluteenia, juodaan enemmän maitoa ja kaikki kehtaavat kertoa katsovansa hömppää televisiosta. Aikaa ei käytetä erikoisuuden tavoitteluun, vaan pysytään perusasioissa, ja maalla on enemmän perinteitä ja niitä noudatetaan.

Silti tämän päivän maalainen ei myöskään automaattisesti asu kotitalossaan tappiin asti, ikään kuin muita vaihtoehtoja ei olisi.

Tähän vaihtoehtojen tiedostamiseen olen kasvanut myös itse sen jälkeen, kun muutin takaisin maalle. Olen kuullut kymmeniä kertoja vinoilua siitä, että noinkohan jaksamme asua täällä.

”Kauankohan se Temosten maalaisonni kestää?”

Ikään kuin maalla asuminen olisi joku lopullinen, sinetöity arvovalinta, jota ei voi peruuttaa.

Minä en suostu siihen, enkä halua, että kukaan muukaan maalainen suostuu, on sitten mikä tahansa sukutila odottamassa. Jos kyllästyy, väsyy tai nämä Suomen säät ei tästä tokene, niin voit muuttaa.

Tuskin se aidosti on mikään vaihtoehto, mutta ajatuksena se on tärkeä: Me itse valitsemme tämän tien ja tämän tavan elää. Ja päätämme ainakin toistaiseksi jäädä, eikö?

100-vuotiaan Suomen maaseutu on hyvissä, jääräpäisissä käsissä.

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.

Ps. Muistatko Kantrin Böndeboogien? Katso se täältä:

Aiheeseen liittyvät artikkelit