Kolumni

Leipuri se on pienikin leipuri

Hanna Pehkonen
Kolumni 09.12.2017

Lapsi lisää kulhoon jauhoja pöydältä. Toivon, ettei mukana ole montaa pussinsulkijaa tai kumilenkkiä.

Olen aloittanut jouluvalmistelut. Marraskuussa. Ote alkaa lipsua.

Selittelen itselleni. Jotenkin aika oli saatava kulumaan flunssaisen kaksivuotiaan kanssa.

Keksien leipominen ei muuten ole kivuttomin ratkaisu.

Kun lapsi huomaa, että keittiössä tapahtuu, hän kiirehtii paikalle ja raahaa tuolin keittiötason viereen. ”Odota, laitetaan ensin essu.”

Ojennan lapselle täysiä desin mittoja vehnäjauhoja, jotka hän saa kipata taikinakulhoon. Myös peruna­jauhot ja tomusokeri päätyvät yllättävän hyvällä hyötysuhteella kulhoon. ”Ei tarvitse sekoittaa. Ei ainakaan noin lujaa. Älä laita voita vielä kulhoon.”

Kun palautan pakkauksia kaappiin, lapsi lisää kulhoon jauhoja pöydältä. Toivon, ettei mukana ole montaa pussinsulkijaa tai kumilenkkiä.

Selviämme myös suklaan ja mantelin rouhimisesta. Kahvinkeittimen pannu ei mene rikki, vaikka on pudotusetäisyydellä.

Päiväunille on hankala mennä, kun on se taikina. Jos pääsisi jääkaapille tökkimään sitä edes vähän.

Nukkuessa koko taikina unohtuu, ja herätessä riemu on suuri, kun selviää, että nyt leivotaan.

Muotoilen taikinasta pötkön. Lapsi tökkii sitä. Leikkaan paloja, jotka lapsi asettelee pellille. ”Ota yksi kerrallaan. Älä riko. Jos menee rikki, minä voin korjata.”

Hän voitelee keksit kananmunalla. ”Älä paina! Hellästi vaan sudit.”

Pystyn pitämään sokeri- ja kanelipurkit itselläni, ja ripottelemaan mausteet keksien päälle. Lapsi korjailee huolimatonta työnjälkeäni.

Välipalan aikana keksit paistuvat. Lapsi ei pala, keksit eivät pala, minä en pala. Olemme selviytyneet.

Aiheeseen liittyvät artikkelit