Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Hyvä elämä on antamista

Marianne Heikkilä
Kolumni 20.08.2017

Pienet teot muokkaavat ihmisyyttämme: oven avaaminen, tervehtiminen käytävässä ja työpaikalla, arkisissa toimissa auttaminen, pysähtyminen kysymään, mitä kuuluu. Kukaan ei kysy rationaalisia perusteluja, miksi annamme hyvän kiertää.

Hyvä elämä on antamista ja jakamista. Keski-ikäisenä ja työuran järjestöjen vapaaehtoistoiminnassa tehneenä voi kai jo todeta, että hyvässä elämässä on kyse hyvän jakamisesta.

Meillä kaikilla tulisi olla kokemus siitä, että on merkityksellinen ja voi olla avuksi. Sellainen antaminen kohottaa, josta ei odoteta vastavuoroista palvelusta. Hyvän jakamista ja antamista on keskellämme, mutta usein piilossa ja kiitoksien ulottumattomissa.

Tapasin äskettäin kouluvaarina toimivan martta Antti Airiston, joka haluaa jakaa alakouluikäisille välittämistä, lempeyttä ja elämänkokemustaan. Hän haluaa olla korvana ja käsinä lapsille luokassa, jossa opettajilla ei ole aina aikaa perehtyä oppilaiden kokonaiseen elämään.

Lapset ja nuoret kantavat tänään paljon kätkettyä kaipausta ja tarpeita. Airisto on kuullut kertomuksia hampaiden lähdöstä, kiusaamisesta ja synttäreistä, lähellä olevista ilon ja surun aiheista. Kuinka paljon koulumaailma tarvitsisikaan läsnäolevia mummoja ja pappoja, ihmisiä, joilla on aikaa.

Opiskelijana tein harjoitteluni seurakunnan nuorisotyössä ja valmistumisen jälkeen toimin nuorisotyöstä vastaavana pastorina. Muistan, miten tärkeää nuorten kanssa vietetty aika oli. Yhteisille keskusteluille ja toisille hyvän jakamisella oli loputon tarve. Yölliset keskustelut rakensivat luottamusta eri sukupolvien välille.

Tätä oppia olen yrittänyt pitää mielessä nyt teinien kanssa. Antamiselle on annettava oma aika, keskusteluille ja jakamiselle juuri se oikea hetki, jolloin nuori on valmis.

Kesällä pistäydyimme perheen kanssa työmatkani päätteeksi Pohjois-Karjalassa asuvan äitini luona. Sairaudet ja vaivat eivät jätä ikääntyvää, mutta hyvin pian selvisi, mikä tekisi äidin onnelliseksi. Tartuimme kattilaan ja moppiin, teimme äidin lempiruokaa ja siivosimme pienen vuokra-asunnon lattiasta kattoon.

Elämä on valintoja, olisimme helposti voineet kahvitella teinien ja isoäidin kanssa, mutta hyödyksi olemisesta ja hyvän antamisesta jäi koko perheelle kesän paras mieli.

Vierailin äsken naapurustossa olevassa vanhustentalossa, jossa 100-vuotias Anitta kertoi, että ei enää jaksa opettaa liikuntaa entisenä opettajana. Miehet kertoivat pitkiä sotatarinoita ja pohtivat, mihin on jäänyt nykyaikana ”kaveria ei jätetä” -asenne. He päättelivät, että nykyään kaiken saa liian helposti, ihmisiltä ei vaadita vastuuta ja aktiivisuutta omasta ja toisten hyvinvoinnista.

Pienet teot muokkaavat ihmisyyttämme: oven avaaminen, tervehtiminen käytävässä ja työpaikalla, arkisissa toimissa auttaminen, pysähtyminen kysymään, mitä kuuluu. Kukaan ei kysy rationaalisia perusteluja, miksi annamme hyvän kiertää.

Ihminen, joka arvostaa toisia, katsoo heitä ylöspäin, antaa hyvän kulkea edellä ja kertoo positiivisia asioita eteenpäin. Mikään ei ole vaikeampaa ja toisaalta palkitsevampaa, kuin antaa muille tunne heidän merkityksestään ja arvokkuudestaan.

Osana sosiaalisen yhteisön toimimista tarvitsemme esikuvia ja malleja, joita voimme katsoa ylöspäin ja joiden elämänviisauksiin ja opetuksiin luotamme.

Taakse jääneenä kesänä olen saanut kohdata monia marttoja, erilaisia ihmisiä ja maailmanparantajia, joita yhdistää kunnioitus toisia kohtaan ja sanaton nöyryys. Tiedättekö, sellainen asennoituminen toiseen ihmiseen ja hänen mahdollisuuksiinsa, joka peittää virheet ja vajavaisuudet, kirkastaa toisen arvoa ja hyvää.

Jaettu hyvä lisää empatiakykyämme. Vain yhteistyötä oppineet ihmiset säilyvät hengissä. Maailma huutaa tekoja, joilla otamme toisemme huomioon, välitämme, olemme lempeitä.

Kirjoittaja on Marttaliiton pääsihteeri, Martat-lehden päätoimittaja ja pappi

Aiheeseen liittyvät artikkelit