Kolumni

Keittiöremonteista aiheutuu avioeroja, murhia ja uusien esineitten hajottamista

Matti Mäkelä
Kolumni 12.08.2016

Matti Mäkelä: Vain kerran jouduin käyttämään perälautatyyppistä lausetta "jos pirttipöytä lähtee, minä lähden myös.

Tästä kesästä tuli meille remonttikesä. Edellisessä kolumnissa mainitun viemäröinnin lisäksi päätimme tehdä samoilla lämpimillä keittiöremontin ja kesämökin kattoremontin.

Viemäriremontti ei aiheuttanut muuta muutosta elämään kuin valtavan puushown, koska kaikki tontilta kaadetut puut oli tietenkin pilkottava klapeiksi ja vietävä latoihin kevään ja alkukesän aikana. Remonttimiehet sen sijaan touhusivat ulkosalla juuri eloamme häiritsemättä.

Oikeaan remontin makuun päästiin vasta keittiöremontissa. Olimme vaimon kanssa sopineet työnjaosta. Hän hoitaa keittiöremontin päätökset sillä diplomaattisella yleislausekkeella lisättynä, että ­minäkin haluan jatkossa elää uudessa tupakeittiössä.

Tämä taktinen ”vetäytymiseni” keittiöremontin keskusteluista johtui siitä, että tiedän keittiöremonttien aiheuttavan avioeroja, murhia ja uusien esineitten hajottamista huomattavasti muita remontteja enemmän, koska kiisteltäviä vaihtoehtoja on loputtomiin.

Asia meni hyvin, keittiöstä tuli komea ja tyylikäs ja opin uusia asioitakin, kuten ”saareke” tai ”tehosteseinä”. Tosin jouduin tekemään töitä viikon rantasaunan hämärässä, mutta se antoi kirjoittamiseen vain mukavan aleksiskivimäisen lisävivahteen.

Ja vain kerran jouduin käyttämään perälautatyyppistä lausetta "jos pirttipöytä lähtee, minä lähden myös".

Opin myöskin turhia käsitteitä kuten konmari. Se on joku kaupunkiasukkaitten säälittävä ideologia, jossa ahtaudessa asuvat tekevät välttämättömyydestä hyveen. He kuulemma hävittävät kaikki tavarat asunnostaan ja hiplaavat muutamia jäljellä olevia kuin pyhäinjäännöksiä. Maaseudulla sellaiseen ­keekoiluun ei ole tarvetta.

Tilaa on, ja mitä ei tarvita, se pannaan pressun alle aitan taakse tai heitetään autotallin nurkkaan. Sitä paitsi minä ainakin säästän pahan päivän varalle: kyllä hyvä tavara aina paikkansa löytää.

Kesämökin kattoremontista sen sijaan näytti tulevan katastrofi. Kattomies ei tullut paikalle, tuuli repi pressuja ja vettä tuli ja tuli ja tuli. Olin hermoromahduksen partaalla, kun kesävierailulle sattui vanha kaveri Kymenlaaksosta. Hän otti asian sydämensä päälle, hommasi kattomiehen ja apumiehen. Säätkin paranivat ja homma sujui kuin tanssi jyrkällä katolla.

Kattoremontissa minun tehtäväni oli olla nöyrä ja huolehtia huollosta. Mukisematta juoksin sahan, rauta- ja viinakaupan väliä, ja ajoin venereissun toisensa jälkeen. Ymmärsin kyllä, että tehtävät, joita minulle uskottiin, olivat joko raskaita ja toistuvia, kuten kakkosnelosten kanto tai lapsellisen yksinkertaisia, kuten kalvojen repiminen palahuovasta. Mistään en valittanut, ajattelin vain kaunista eheää huopakattoa ja sateen toivotonta yritystä päästä sen läpi.

Myös kattoremontista oppi paljon. Olen aina kuvitellut sen verran miehen reiän täyttäväni, että saan vasaralla naulan kiinni lautaan. Mutta edellisessä lauseessa on jo kaksi virhettä. Vasara ja naula ovat museokamaa, tilalla ovat kaasunaulaimet, dewaltit tai makitat ja lukemattomat torxpäät ja ruuvit.

Kaverini kertoi ystävällisesti, että minulla on kuulemma yksi parempi työkalu kuin hänellä, ­sorkkarauta.

Toisen alan ammattilaisena tietenkin kuuntelin remonttimiesten puheita. Harva edellinen remontintekijä tai rakentaja on puheiden mukaan tehnyt hyvää työtä, mutta myös arvo osataan antaa.

Kun sanoin apumiestä ja kaveriani ”ammattilaisiksi”, he sanoivat sanani loukkaavan oikeita ammattilaisia ja pyysivät itseään kutsuttavan ”tekijämiehiksi”.

Kun kattomies viimeisteli tornin juurta, hän pyysi katsomaan vierestä, etten sitten vuoden päästä soittaisi, että ”joit mun viinat ja teit sutta”.

Isä sanoi ennen ihmisistä, jotka eivät tienneet elämästä mitään: ehjän katon alla kasvanut, ei ymmärrä. Yhdyn nykyään näkemykseensä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit