Kolumni

Myrskyn armoilla

Olga Temonen
Kolumni 13.09.2017

Olga Temonen: Me maalaiset selviämme pienistä ja vähän isommistakin vastoinkäymisistä luultavasti helpommin.

Mieheni kuuluu siihen ihmisryhmään, joka haluaa valmistautua kaikkeen ennalta. Kun hän alkoi puuhata pelastautumissuunnitelmaa paljon puhutun myrskyn varalle, minä seurasin hänen pihalla harppomistaan huvittuneena ikkunasta.

Tuukka siirteli autoja sellaisiin paikkoihin ”ettei puut ylety kaatumaan niiden päälle” ja harjoitti muuta hysteeriseksi luokittelemaani toimintaa.

Nauratti vähän. Tämä talohan on seissyt tässä mäellä läpi aika monta ukkoskuuroa lähtien vuodesta 1900, eikä toistaiseksi ole iskenyt.

Nyt kuitenkin käytiin porukalla läpi, miten toimitaan, jos jossain palaa. Mutisin itsekseni, mutta maltoin jotenkuten pysyä hiljaa, annoin toisen touhottaa.

Sitten se alkoi. Tumma pilvimassa jylläsi taivaanrannasta sellaisella voimalla, että säikähdin. Talon turvallisuuspäällikkö oli vielä pihalla ruokkimassa eläimiä ja nyt oli minun vuoroni jännittää, saanko miestä enää myrskystä takaisin kotiin.

Talo pimeni, salamat tuntuivat iskevän suoraan ikkunoista sisään, mutta onneksi aika pian rauhoittui. Sähköt olivat poissa, mutta puita ei kaatunut eikä mikään syttynyt palamaan, joten jälleen kerran totesin: mieheni oli ylireagoinut.

Menimme nukkumaan, aamulla kaikki olisi korjattu.

Ei muuten ollut. Aamu valkeni ja tuhot ympärillä yllättivät. Kilometrin päästä meiltä ne alkoivat, meillä oli ollut tuuria. Puita oli kaatunut niin paljon teille, naapureiden pihoihin, että en meinannut enää tunnistaa paikkoja samoiksi.

Nyt ymmärsin ne Tuukan autojen siirtelyt. Keskustassa oli taloista irronnut kattoja, sähköjä ei ollut edelleenkään, ei meillä eikä koko pitäjässä.

Koko kylä siivosi ja sahasi jossakin. Metsistä oli kaatunut satoja ja taas satoja puita, meidän pihassa ei mitään.

Olimme kaiken kaikkiaan yli 24 tuntia ilman sähköä. Anopin mökkiaggregaatti painoi pitkää päivää, että saatiin edes osa pakasteista pelastettua ja puhelimet ladattua.

Keittelin ruokaa puuhellalla ja pohdin maalla asumisen armottomuutta. Kun sähköä ei ole, yllättävän moni asia pysähtyy. Kaveri soitti ja pyysi päästä meille suihkuun, kun vesipumppu ei ilman sähköä toimi.

Seurasin sosiaalisen median kautta ihmisten reaktioita Klaara-myrskystä. Kaupunkilaisille se oli pääosin viihdettä. Siellä istuttiin lasitetuilla parvekkeilla ja odotettiin hyvännäköistä salamaa puhelin kourassa.

Meilläpäin isännät stressasivat autojaan ja juoksivat moottorisahan kanssa tielle kaatuneita puita siirtämään, siinä ei paljon ehtinyt salamoita ihastelemaan.

Ensin ajattelin, että me olemme täällä maalla avuttomia. Enemmän luonnon armoilla ja haavoittuvaisempia.

Mutta entäpä jos Helsingin keskustasta menisi sähköt, vaikkapa juurikin 24 tunniksi? Se, jos mikä tuntuisi turvattomalta. Liikkuva, toimiva ja elävä kaupunki on turvallinen. Hiljainen pimeä ja kaoottinen kaupunki olisi painajainen.

Eli ehkä parempi näin. Me maalaiset selviämme pienistä ja vähän isommistakin vastoinkäymisistä luultavasti helpommin.

Siivotaan kaatuneet puut pois, tankataan aggregaatti, katsotaan, että pihakaivossa on vettä ja talon tulisijat toimivat. Näillä selvitään, vaikka mikä lie trombi osuisi kohdalle.

Aiheeseen liittyvät artikkelit