Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Piikkilankaa ja betonitolppia ikävä!

Olga Temonen
Kolumni 18.05.2017

Hevostarhaan on kokeiltu kaikkea: lauta-aitaa, sähköaitaa, niiden yhdistelmää, lammasaitaa, lankkuaitaa, rautaputkiaitaa ja kaikkia näitä kaikilla mahdollisilla erilaisilla tolppavaihtoehdoilla.

Kirjoitin joskus, että hevosten (ja muidenkin maatilan eläinten) pitämisestä 90 prosenttia on lannan luomista. Olen edelleen samaa mieltä, mutta ne loput 10 prosenttia ovat ehdottomasti aitojen rakentamista.

Olemme rakentaneet tänne luultavasti maailman kivikkoisimmalle mäelle niin paljon aitaa, että voisi luulla, että me vain todella rakastamme tolppia ja verkkoaitaa.

No ei se ihan niin ole. Koko tontin kiertävä aita on rakennettu kokonaan ympäri jo kaksi kertaa, koska ensimmäisellä kerralla ostimme niitä kaikkein halvimpia tolppia, ja kyllähän sen tietää, kuinka nopeasti ne lahoavat, hyvä kun ehdittiin valmiiksi saada.

Lisäksi on rakennettu jos jonkinlaista aitaa lampaille, hevosille, vuohille ja vaikka mille elukoille.

Kaikista eniten on kuitenkin rakennettu maalattu, korjattu ja siirretty vielä toiseen paikkaankin hevostarhaa. Siihen vasta onkin kokeiltu kaikkea. On tehty lauta-aitaa, sähköaitaa, niiden yhdistelmää, lammasaitaa, lankkuaitaa, rautaputkiaitaa ja kaikkia näitä kaikilla mahdollisilla erilaisilla tolppavaihtoehdoilla.

Tolppia on hakattu ensin lekalla mönkkärin päältä, sitten juntalla ja sittemmin on opittu pyytämään Kimmo kaivinkoneella painamaan tolpat maahan. On hankittu hieno maakaira ja palattu takaisin rautakankeen.

Hevoset ovat kesäisin pihalla paljon irti, koska ne ovat hyviä ruohonleikkureita. Ne pysyvät kohtuullisen hyvin koko tontin ympärysaidassa (se kahteen kertaan tehty, mistä aluksi mainitsin).

Mutta sitten kun ne ovat tottuneet olemaan irti, ovat ne huomattavasti kekseliäämpiä ”joutuessaan” omaan tarhaansa takaisin. Siellä on aikaa pohtia, pääseekö tarhasta parhaiten ulos työntämällä vai tolppia poikki syömällä.

Molemmat toimivat, mikään aita ei tunnu kestävän.

Tätä ei saa varmaan nykyään enää sanoa edes ääneen, mutta jollain villillä tavalla on ikävä vanhaa kunnon piikkilankaa ja betonitolppia! Olen saanut konkreettista tutkimustietoa niiden kestävyydestä kaikkien näiden 12 vuoden aikana, kun olemme täällä aitojen tai tarhojen kanssa puuhailleet.

Mikään ei ole tässä maailmassa yhtä hankala purkaa kuin piikkilanka-aita. Se siis kestää!

On kuitenkin valitettava fakta, että piikkilanka on minun ja monen muut pienen tarhanraivaajan elämässä ydinjätteen kaltainen mörkö, joka kaiken lisäksi luultavasti lisääntyy sille otollisessa maaperässä.

Ei sitä yksinkertaisesti voi olla muutaman hehtaarin alueella kilometritolkulla, kerroksittain, eri tasoissa, niin betoni- kuin puutolpissakin.

Tänä keväänä päätin antaa taas uudelle materiaalille mahdollisuuden. Näin hevosmessuilla alumiinista tehdyn putkiaidan, missä sähkö kulkee siinä itse putkessa. Havahduin: Siis normaalin aitalangan sijaan kokonainen metallipinta, missä kulkee sähkö?

Tein heräteostoksen ja tänä viikonloppuna vahvistimme Tuukan kanssa parisuhdettamme rakentamalla muutaman sata metriä alumiiniaitaa.

Pitäkää peukkuja, josko tämä nyt toimisi. Ajatus ainakin kuulosti riittävän väkivaltaiselta, jotta se saattaisi herättää kunnioitusta jopa hevoslauman ykkösjyrän, Kantri Romeon silmissä.

Olisiko tämä vähän niin kuin tämän päivän piikkilanka?

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit