Kolumni

Pulla paljastaa leipojan luonteen

Henni Laitala
Kolumni 22.04.2017

Ihmiset analysoivat toisiaan käsialan perusteella, joten miksei sitten leipomustenkin. Mitä leipojan pulla sitten kertoo ihmisestä itsestään?

Tein pullaa. Se oli hyvää, mutta. Olen perin kyllästynyt siihen, että tekemäni pullat maistuvat ja näyttävät joka kerta samalle.

En ymmärrä, kuinka osaan tehdä vaan yhdenlaisia pullia: suuria ja kovia. Vaikka kuinka yritän tehdä jotain eri lailla: laittaa vähemmän jauhoja, vaivata kauemmin, ei auta. Uunista tulee aina pelti samannäköisiä pullia kuin ennenkin.

Luulen, että jokaisella leipojalla on oma käsiala. Näin jokaisen leipojan pulliin tulee oma persoonallinen henki.

Mitä leipojan pulla sitten kertoo ihmisestä itsestään?

Paljonkin. Väitän, että jos minut laitettaisiin sokkotestiin, jossa on kolme pullaa vierekkäin, äitini, mummuni ja anoppini, osaisin yhdistää pullat niiden tekijöihin.

Niistä voi erottaa tiettyjä erityispiirteitä: Yhden pulla olisi huoleton ja nopeasti tehty, ja siinä olisi grahamjauhoja lisäämässä kuituja. Päällä olisi luultavasti hienosokeria, koska kidesokeri oli loppu.

Toisen pulla olisi kuin oppikirjasta, hyvin kohotettu ja huolellisesti voideltu. Kidesokeri olisi ripoteltu päälle tarkkaan.

Kolmannen pullissa olisi päällä hilloa tai piparitaikinaa piristämässä kokonaisuutta.

Olen kuullut myös sanottavan, että joka emännän ruisleipä maistuu omaltaan. Leivässä maistuu leipojan luonne.

Onko maltettu odottaa, että uunissa lämpö laskee tai että leipä kohoaa? Onko käytetty hiivaa?

Ihmiset analysoivat toisiaan käsialan perusteella, joten miksei sitten leipomustenkin. Ehkä leipätaikinaa vaivatessa siihen imeytyy myös osa emäntää itseään?

Ihon pinnalla elävät mikrobit sun muut saattavat tuoda oman lisänsä leipään. Ja kun jokaisen iholla elää oma mikrobisto, on jokaisen taikina myös oma cocktailinsa. Näin varsinkin ennen vanhaan, kun taikinatiinun reunoille jätettiin juuri odottamaan seuraavaa kertaa.

Isoisoäitini ruisleivät ovat jääneet mieleeni. Ne olivat isoja ja väkevän hiivaisia. Sellaisia niistä hänellä aina tuli. Leivän päälle piti laittaa paljon voita, niin mummu itsekin sanoi. Niin ne sai parhaiten menemään alas.

Luoteeltaan hän ei ollut kovinkaan tarkka, mutta sitäkin ­aikaansaavempi. Luulen, että olen perinyt leipojaluonteeni ­häneltä. Minullakin kaikki on isoa ja suurpiirteistä.

Olen päättänyt taistella irti pullakehästäni.

Ymmärrän, että se voi olla mahdotonta, sillä luonnettaanhan ihmisen voi olla vaikea muuttaa. Se tarkoittaa myös sukeltamista itseen eli kunnon tiedostavaa pohdiskelua pullaa pyöritellessä.

Tavoitteena minulla on pienet, ­pehmeät ja söpöt pullat.

Esivalmistelut on jo tehty: olen etsinyt ohjeen sisilialaiselle pullalle, josta sormen pitäisi oikein ponnahtaa ja ranskalaiselle kuohkealle ja suussa sulavalle briossille.

Nyt olisi enää edessä leipominen. Olenkohan valmis kohtaamaan oman sisäisen pullani?

Aiheeseen liittyvät artikkelit