Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Suomen banaani

Tuulikki Viilo
Kolumni 11.02.2017

Porkkana on pieni ihme: maistuu makealta, muttei lihota.

Keppi ja porkkana ovat opetuksen kulmakiviä, mutta kuka porkkanan vuoksi enää viitsii eväänsä liikauttaa?

Ainakin hevosemme Visti. Jos se lähtee tallista raahustaen, riittää porkkanapussin rapsautus lisäämään vauhtia. Ilme kirkastuu, korvat nousevat hörölle. Sellainen ihme on porkkana.

Joskus ratsastuksessakin pätivät armeijan lait. Sanottiin, että hevonen oppii herkuista huonoille tavoille. Olen eri mieltä. Kyllä elämässä pitää olla porkkanaa – ja paljon!

Hevoseen keskittyessä oma evästys tuppaa unohtumaan. Kun nälkä yllättää, laareista napsitut porkkanat auttavat.

Porkkana on pieni ihme: maistuu makealta, muttei lihota kuten muut makeat. Niissä on beetakaroteenia, ne antavat puruvastusta. Porkkana on vaatimaton, ekologinenkin. Tehkääpä perässä, välipala­hyllyn pili-pali-patukat!

Porkkanan pilaamiseen käytetään useita menetelmiä: Siitä voi tehdä ruokaloiden salaatti­astioissa kummittelevan, vetkulan miniporkkanan tai höyrystää hengettömiä viipaleita. Siitä voi tehdä raastetta. Sitä sekoitetaan jo jauhelihaankin.

Porkkana on kuitenkin Suomen banaani: monikäyttöinen, mutta parasta sellaisenaan.

Viime talvena kotimaiset porkkanat loppuivat kesken. Otetaan sitten espanjalaista, ajattelin. Makeus oli tiessään, tilalla vain omituisen kitkerä maku. Syömättä jäivät. Muut vartoivat kesän mansikkakautta, minä odotin porkkanoita. Kun ne vihdoin tulivat, meinasi suusta päästä onnen hörähdys.

Porkkanapussin kyljestä selviää, keiden ansiosta tänäänkin on korvia höröttävä porkkanapäivä. Siinä lukee Glen ja Mats Jakobsson. Kiitos.

Aiheeseen liittyvät artikkelit