Vieraskolumnit

Paljaan maan valtaajat

Seppo Vuokko
Vieraskolumnit 23.11.2017

Hitainta kasvipeitteen synty on sorakuopissa ja kaivosten jätekasoissa.

Metsässä maaperä on kasvipeitteen suojaama miltei koko ajan, joskus vuosisatoja yhteen menoon. Pieniä paljaan maan laikkuja syntyy, kun myrsky kaataa puun juurineen, suurempia tekevät ankarina raivoavat kulot.

Ehdottomasti merkittävin maan paljastaja on kuitenkin nykyään ihminen, joka metsää uudistaessaan, metsäautoteitä ja ojia tehdessään paljastaa maaperää enemmän kuin luonnon voimat.

Luonto ei kuitenkaan salli maan olla paljaana pitkään. Kehitys on erilainen, jos maa on paljastettu syvälle mineraalimaata myöten tai vain raapaistu kasvit humuksen pinnalta.

Erilaiset paljaan maan laikut ovat tärkeitä metsän uudistumiselle. Useimpien metsän kasvien siementaimet selviytyvät vain paljaalla maalla.

Vakaassa metsäluonnossa kasvit lisääntyvät vain kasvullisesti rönsyistä, maavarsista tai vesoista.

Jos humuskerroksesta on osakin jäljellä, suuri osa uudesta kasvipeitteestä versoo siihen jääneistä maavarsista. Maavarsista vesovat mustikka, puolukka, kastikat ja maitohorsma edustavat vanhan metsän kasveja, siemenpankista heräävät vattu ja pihlaja uutta sukupolvea.

Laikut antavat myös mahdollisuuden puiden taimille; kuusi taimettuu metsän sisässäkin, mutta rauduskoivun ja männyn taimet vaativat väljempää tilaa.

Syvempään raapaistuilla paikoilla kasvipeitteen kehitys alkaa tyhjästä, mutta luonto ei viivyttele: kesäaikaan ensimmäiset tulokkaat saapuvat jo samana päivänä, joskin silmin näkyvän kasvipeitteen syntyyn voi kulua kuukausia.

Sienten ja sammalten itiöitä on aina ilmassa. Linnut ja tuuli tuovat siemeniä ja hyönteisten matkassa voi tulla jäkälämuruja ja itiötä.

Ensimmäinen hento viherrys syntyy levistä ja sammalten seittimäisesti haarovista alkeisrihmoista. Siihen syntyvistä silmuista kehittyy pystyjä sammalten versoja.

Jo ensimmäiset tulijat sitovat pinnan maahiukkaset toisiinsa, vaikka me emme vielä näekään mitään elämänmerkkejä.

Kosteilla paikoilla maan peittävät sammalet, mutta kuivien mineraalimaan laikkujen valtaajat ovat ruskeita tai harmaita jäkäliä, joita ei heti eläviksi olennoiksi arvaakaan. Maa-aineksen oma väri peittyy niiden alle suhteellisen nopeasti.

Paljaassa mineraalimaassa ei ole paljoa ravinteita – erityisesti typestä on pulaa. Siksi tulokkaat ovat pieniä ja hidaskasvuisia. Useilla on mukanaan typpeä sitovia bakteereja, esimerkiksi röyhelösammalella ja tinajäkälillä.

Aikaa myöten pioneerit tuhoavat oman elinympäristönsä. Vähäinenkin sammal- tai jäkäläpeite pysäyttää eroosion, ja maahan alkaa kertyä kariketta, jonka hajotessa ravinteiden määrä kasvaa.

Pian paikka kelpaa kookkaammillekin kasveille, joiden varjoon alkuperäiset pioneerit tukahtuvat.

Uudistusalalla laikut ovat pieniä ja matalia. Niihin huuhtoutuu ravinteita laikkua ympäröivästä humuksesta.

Monet vaatimattomat kukkakasvit, kuten ahosuolaheinä, kalliovillakko ja kalvaspiippo, voivat asuttaa ne jo ensimmäisenä kesänä.

Mitä syvempään on kaivettu ja mitä laajempi on mineraalimaan laikku, sitä hitaampi on kehitys.

Hitainta on yhtenäisen kasvipeitteen synty sorakuopissa, ratapenkoilla, kaivosten jätekasoissa ja laajoilla teollisuuteen ja rakentamiseen varatuilla sorakentillä – mutta kyllä nekin vihertyvät, kun vuodet vierivät.

Aiheeseen liittyvät artikkelit