Vieraskolumnit

Karsinan kasvatti

Anne Anttila
Vieraskolumnit 20.08.2017

Kunnioitan. Arvostan. Ymmärrän. Nämä sanat kuvaavat tuntemuksiani maataloutta ja sen ympärillä työskenteleviä ihmisiä kohtaan.

Olen sekä juuriltani että sydämeltäni maatalon tyttö. Ja perheen ainokainen kun olen, niin lapsuuden leikkikehänä toimi karsina ja leikkitovereina vasikat.

Tämä oli kuitenkin maailman parasta sosiaalikasvatusta. Kaikki jaettiin. Niin elämän ihmeet kuin arjen ilotkin. Ymmärsimme toisiamme, vaikka olimme täysin erilaisia. Ei ollut yhteistä kieltä. Emme olleet edes lajitovereita, mutta ystävyyden siltana toimivat kuitenkin luottamus, kiintymys ja ymmärrys.

Näin vuosikymmenten jälkeenkin olen kiitollinen näille lapsuuteni leikkitovereille. Minusta ei tullut karjan kasvattajaa, mutta minusta tuli kuitenkin karjatilan kasvattama.

Elämäni pelikenttänä toimii edelleen maaseutu. Olen seurannut maataloutta yli 30 vuoden ajan pintaa syvemmältä, toimittajan silmin. Paljon on tässä ajassa tapahtunut.

Muistiini on piirtynyt kuitenkin eräs alkuaikoihin sijoittuva maatilakeikka, jonka yhteyteen oli niputettu myös pari kulttuuritapahtumaa. Koska vieraina oli maakunnan ylintä johtoa, lähdin matkaan huulet punassa ja korkokengissä.

Tutustuminen lypsykarjatilaan oli kuitenkin ensimmäisenä, joten sen enempää ajattelematta sompailin sovittuun paikkaan; heinäpellolle.

Isäntä viittoili tulemaan saran päähän ja tulinhan minä. Korkokengissä ja huulet tummassa punassa. Myönnän kyllä, että kun jokaisella askeleella korot upposivat sänkipeltoon, lapinmieskin olisi jäänyt tuhmissa sanoissa kakkoseksi.

Kohtaaminen tapahtui kuitenkin hymyillen. Lupsakka isäntä lykkäsi haravan käteeni ja pyysi seuraamaan perässä. Ja taas mentiin, kepeästi korkokengissä.

Mutta perillä odottikin iso yllätys. Tyhjillään olevaan heinälatoon oli katettu kahvipöytä.

Siinä, vanhoista lankuista kasatun pöydän äärellä minut johdateltiin yhdelle elämäni hienoimmista matkoista maamiehen arkeen.

Eikä tässä kaikki. Emäntä lainasi kumisaappaitaan ja tarinointi jatkui pellolla. Siinä haravan varressa unohdin kuitenkin ajan kulun ja näin jäi maaherran puhe kuulematta.

Iltanavetalle en sentään jäänyt, vaikka vasikoita kävinkin rapsuttelemassa.

En muuten saanut edes nuhteita, vaikka keikka maatilalla hieman venähti.

Silloinen päätoimittaja, oppi-isäni Vilho Kinnunen huomasi, että jalkaani soveltuvat paremmin kumisaappaat kuin korkokengät.

Vaikka tilakoot kasvavat ja maitoa tuotetaan robotin avustuksella, niin navettapolku ei pysy auki ilman työtään arvostavia emäntiä ja isäntiä. Pärjääminen ei ole kuitenkaan aina omasta tahdosta kiinni. Viime vuosina varsinkin maidontuottajat ovat joutuneet toimeentulonsa kanssa heikoille jäille. Tuottajahinnan sukellus, velkakierre ja väsymys kulkevat yleensä käsikädessä ja johtavat pahimmillaan tuotannon lopettamiseen.

Vielä kymmenkunta vuotta sitten ongelmista ei paljon puhuttu. Ei haluttu eikä uskallettu. Nyt tilanne on toinen. Häpeän tunne on väistymässä ja tilalle on tulossa avoimuus sekä rohkeus tarttua vaikeisiinkin asioihin.

Kuten eräs isäntä kerran sanoi; "Yhdessä on helpompi itkeä. Niin menetettyä nuoruutta kuin imurikauppiaan viemää akkaakin".

Kirjoittaja Anne Anttila on media-alan moniottelija

Aiheeseen liittyvät artikkelit