Vieraskolumnit

Peruskoulun tasa-arvoisuus on nyt karkaamassa

Liisa Keltikangas-Järvinen
Vieraskolumnit 20.01.2017

Liisa Keltikangas-Järvinen: Pelkkä tavoitteen asettaminen ei kuitenkaan vielä johda päämäärään.

Tasa-arvoisten ja sukupuolesta ja kotitaustasta riippumattomien opiskelumahdollisuuksien tarjoaminen kaikille oppilaille on suomalaisen koulupolitiikan kivijalka. Peruskoulu luotiin, että lapsen koulutus ei enää olisi kiinni vanhempien sosiaalisesta taustasta ja siitä, miten paljon he osaavat ja ennättävät ohjata lapsen koulunkäyntiä.

Tasa-arvo on kuitenkin nyt karkaamassa. Vanhempien sosiaalisen taustan merkitys lapsen koulumenestykselle on viimeisimpien tutkimusten mukaan kasvanut, ja samoin on kasvanut tyttöjen ja poikien koulumenestyksen jo entisestään suuri ero.

Mikä tätä selittää, onko koulu itse tehnyt jotain, mikä tasa-arvon sijasta vahvistaakin kotitaustan tuomia eroja?

Kun paistattelimme maailman parhaiden PISA-tulosten auringossa, oli selitys yksinkertainen: meillä on maailman paras koululaitos ja maailman parhaat opettajat.

Sen enempää ei analysoitu sitä, miksi opettajat ja koululaitos olisivat maailman parhaita ja missä tällaisia vertailuja olisi ylipäätään tehty. PISA-tulokset riittivät tällaiseen päätelmään.

Kun tulokset sitten tänä syksynä lähtivät kääntymään, löytyikin selitys koululaitoksen sijasta vanhemmista. He eivät motivoineet lapsiaan, eivät kannustaneet heitä lukemaan kirjoja, eivät luoneet oikeaa asennetta koulunkäyntiä kohtaan, eivät vaatineet lapsiltaan riittävästi.

Koulumenestyksen heikentymisen syistä oli keskusteltu jo useita kuukausia ennen kuin ilmaantui ensimmäinen varovainen kirjoitus pohtimaan sitä, olisiko koulussa itsessään tapahtunut jotain, joka selittää tasa-arvon karkaamista.

Koulun opetussuunnitelman suurimpiin muutoksiin kuulunee uudenlainen oppilaskäsitys. Oppilas ei ole enää opettamisen kohde, vaan aktiivinen, vastuuntuntoinen ja omaehtoinen toimija, joka asettaa itse itselleen tavoitteet ja löytää keinot niiden saavuttamiseksi. Hän tuntee vahvuutensa ja heikkoutensa ja osaa jo varhain tehdä oikeat ainevalinnat.

Nämä ovat hienoja tavoitteita. Pelkkä tavoitteen asettaminen ei kuitenkaan vielä johda päämäärään, vaan tulee tuntea keinot, joilla tavoite saavutetaan.

Kahdeksanvuotias poika ei kehity itsenäiseksi sillä, että hänen oletetaan olevan itsenäinen, eikä hän kehity omaehtoiseksi oppijaksi sillä, että hänet jätetään toimimaan omaehtoisesti.

Pelkkä itsenäisyyden edellyttäminen ei vielä kehitä itsenäisyyttä, vaan silloin kuvaan astuvat vanhemmat: selviytyjiksi tulevat ne oppilaat, jotka ovat kotoa saaneet eväikseen vastuuntunnon, sinnikkyyden ja omaehtoisuuden tai oppilaat, joiden vanhemmat jatkuvasti seuraavat kotona lapsen edistymistä ja opettavat asioita, jotka koulussa ovat jääneet oppimatta.

Tulkinta lapsen sosiaalisen taustan merkityksestä on siis oikea: se määrää putoajat ja selviytyjät. Peruskoulun ideologian mukaan näin ei kuitenkaan saisi olla, koulun tulisi vähentää, ei vahvistaa sosiaalisen taustan tuomia eroja.

Koulusaavutusten lasku selitetään motivaation puutteella, ja se puolestaan nähdään kodista kumpuavana ongelmana. Ikään kuin motivaatio olisi koulutyöstä irrallaan oleva valmius, jonka vanhemmat antavat lapselle kouluun mukaan tai jättävät antamatta.

Motivaatio kuitenkin syntyy itse oppimisesta ja siihen liittyvistä onnistumisen elämyksistä. Jos motivaation syntyminen jo lähtökohtaisesti jätetään kodin huoleksi, ei ole aihetta ihmetellä, että tasa-arvo väistyy ja lapsen sosiaalinen tausta saa yhä enemmän tilaa lapsen koulumenestyksessä.

Tyttöjen ja poikien koulumenestyksen ero Suomessa on jo ennestään länsimaiden suurimpia ja viimeisten tulosten mukaan yhä kasvamassa. Luvut koulutuksen ulkopuolelle jäävistä ja syrjäytymisvaarassa olevista pojista ovat jo yhteiskunnankin mittakaavassa huolestuttavia.

Eron syistä on runsaasti oletuksia, mutta vain vähän tieteellisesti pitävää tietoa. Ratkaisuksi koulu tarjoaa pojille parempaa kouluviihtyvyyttä: kun nähdään poikien into tietokonepeleihin, ajatellaan digitalisaation ratkaisevan asian.

Tutkimus ei kuitenkaan tätä tue: tietotekniikan käytön ei ole osoitettu lisäävän keskittymiskykyä, sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä, jotka ovat koulumenestyksen perusedellytyksiä.

Samaan aikaan kun koulumaailma on huolestunut tasa-arvon vähenemisestä, se itse rakentaa systeemiä, jossa kotitausta ja vanhempien valmius seurata ja ohjata lapsen koulunkäyntiä määräävät lapsen koulumenestyksen.

Tätä vastaan taistelemaan rakennettiin kuitenkin aikoinaan peruskoulu.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston psykologian emeritaprofessori ja temperamenttitutkija.

Aiheeseen liittyvät artikkelit