Ennen Nobelia yhdysvaltalainen Louise Glück (s. 1943) oli saanut liki kaikki merkittävät kirjallisuuspalkinnot kotimaassaan. Lukijaa hemmotellaan siten maailman parhaimmaksi rankatulla nykyrunoudella.
Ensimmäisen suomennoksen runotarinat ovat monitulkintaisia ja unenomaisia. Glück kuljettaa runominät aineellisesta maailmasta aineettomaan; mitä ajattelussa ja kokemisessa on tapahtunut ja tapahtuu.
Henkisestä matkanteosta on perimmältään kysymys, oli päämäärää tai ei.
Keskeisiä kokijoita on poika, joka jakaa isoveljen kanssa huoneen. Vanhempien kuoltua heistä huolehtii täti. Lakanoissa on purjeveneitä kutsumassa matkoille. Isoveli janoaa seikkailuja, nuoremmasta varttuu taiteilija, havainnoija.
Avainrooli on myös tyttärellä, jonka ovikello soi keskellä yötä. Isä ja äiti tulevat: ”Me luemme kirjasi, kun ne saapuvat taivaaseen.” Äiti syyllistää tyttärensä haudan takaakin.
Glück osoittaa matkanteon monimuotoisuuden. Matka-asu on pyjamakin.
Olemme matkalla yöstä aamuun, vanhenemme päivä päivältä. Muuttuminen sisältää kokemukset. Elämä tapahtuu menneen ja tulevan välissä.
Muistamme ja havaitsemme ”selkeitä pisteitä sumussa”. Tuleva peittyy usvaan, ratsun edessä voi olla halkeama tai kuilu. Majakka näyttää suunnan, ei turvapaikkaa.
Oli kyse pyhiinvaelluksesta tai tutkimusmatkasta, etsijää kantaa odotus, että ”vastaan tulisi ovi ja sen kimaltava nuppi, / mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä milloin ja missä tämä tapahtuisi”.
Mutta oikeastaan Glückin runot karistavat tulkinnat, ne on koettava. Yksi lukukerta ei riitä.
Teos on esineenäkin kaunis, Glückin kielen kanssa harmoniassa. Runoilija Anni Sumarin (s. 1965) käännös soljuu ilmeisen onnistuneesti.
