Ylistyslaulu suomalaiselle maalaismaisemalle ja omituisille postilaatikoille - MT Blogit - Maaseudun Tulevaisuus
Tiesitkö? Voit lukea viikossa 3 artikkelia ilman tilausta - hanki rajaton lukuoikeus nyt 9,90€/kk
Edellinen Seuraava

Ylistyslaulu suomalaiselle maalaismaisemalle ja omituisille postilaatikoille

Yksi elämän suurista iloista on mutkittelevan maantien ajaminen keskellä Suomen kukkeaa kesää.
Laura Kuivalahti
Tällä ajomatkalla ei eriskummallisia postilaatikoita näkynyt, mutta idyllisiä maalaismaisemia senkin edestä.

Ikuisuudelta tuntuneen tauon jälkeen pääsin vihdoin viime viikolla ihan oikealle juttukeikalle. Pakkasin laukkuuni nauhurin, lehtiön sekä kynän ja heitin kumisaappaat auton jalkatilaan, sillä edessä olisi mahdollisesti tarpomista lannan kuorruttamalla tantereella. Olen hakeutunut toimittajaksi tavatakseni ihmisiä, joten voitte kuvitella riemuni, kun kotikonttorini ovet vihdoinkin avautuivat ulkomaailmaan.

Autottomana helsinkiläisenä lähden lähes aina juttukeikoille joko junalla tai kuvaajan autokyydillä. Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa yleensä tuntikausien istumista tutuiksi tulleita radanvarsimaisemia tuijotellen kun taas jälkimmäinen matkustustapa sujuu ainakin alkuosan matkasta tiiviisti moottoriteitä tai muita isoja väyliä seuraillen.

Viime viikolla tilanne oli kuitenkin erilainen. Alla oli lainaan saatu henkilöauto, jonka ratin taakse istahdin aivan yksin. Lähtöpiste oli keskellä maaseutua ja maaliviiva keskellä vähintään yhtä maalaismaista maisemaa. Noiden pihojen välillä ei juuri suuria valtateitä suhahtele, joten suurimman osan matkasta ajelin maaston mutkia myötäileviä hiekkateitä. Radiosta pauhasivat itseäni vanhemmat kappaleet, joiden tahdissa lauloin niin sydämeni pohjasta, että metsän suuret sarvipäät pysyivät etäällä tehokkaammin kuin kuunaan hirviaidan avulla. Ihailin pikkuteiden varteen pystytettyjä kesäkukkakylttejä ja kiljahdin riemusta, kun keskellä metsätietä bongasin ihka oikean kirjastoauton.

Samalla muistuivat mieleeni lapsuuteni mummolamatkat. Puolen tunnin ajomatkalla oli muutama etappi, joiden kohdalla täytyi olla tarkkana. Erään pihamaan hevosten ja ponin kuulumiset piti aina kurkkia. Sen lisäksi pienten bongareiden suosikkeja olivat ainutlaatuiset postilaatikot. Muistaakseni tietyn pellon paikkeilla lootaa kannattelivat karhu sekä toisen tien kohdalla vanhanaikainen aura.

Viime viikon juttukeikalla olivat persoonalliset postilaatikot vähissä, mutta ihastelin sen sijaan muutamiin portinpieliin istutettuja kukkasia. Asia, jota en totisesti olisi osannut lapsena arvostaa.

Pikkuinen ajoreissuni keskellä hämäläistä maaseutua oli jälleen mitä parhain muistutus siitä kuinka paljon tutkimattomia hiekkateitä Suomessa odottaakaan valmiina johdattamaan matkalaisen kohti uusia seikkailuja.

Edellinen Seuraava