Kokeile klassista musiikkia, se kannattaa: ”On käsittämätöntä, miten ilman sanoja voidaan sanoa niin paljon”

Klassinen musiikki voi auttaa keskittymään haastavaan työtehtävään, mutta sen ääressä voi myös rentoutua.
Päivi Karjalainen
Laura Kuivalahti soitti lapsena lähes kymmenen vuotta viulua, ja miettii edelleen välillä millaista elämä olisi, jos hän ei olisi lopettanut harrastustaan.

Kävin tällä viikolla ensimmäistä kertaa vuosiin klassisen musiikin konsertissa. Koska vuorokaudessa on vain 24 tuntia, olen joutunut keskittämään vapaa-ajan kulttuuririentoni kirjallisuuden ja teatterin kentille. Pyrin käymään säännöllisesti museoissa ja silloin tällöin kevyen musiikin keikoilla. Klasarikonsertit ovat harvinaista herkkua, josta nautiskelen sitten kerralla parin vuoden edestä.

Tiistaina Helsingin Musiikkitalossa järjestettiin konsertti nimeltään Kaiken maailman musiikkia – Barokista Hollywoodiin. Konsertti alkoi Kasperi Sarikosken ja Seppo Kantosen duoesityksellä, jossa pasuuna ja piano loihtivat ilmoille elokuvasäveliä. Oma harrastuneisuuteni on painottunut jousisoitinten puolelle, joten oli hämmentävää päästä todistamaan miten monipuolinen äänimaailma pasuunasta irtoaa.

Äänimaailmasta puheen ollen seuraava esitys olikin jotain aivan ainutlaatuista. Kamariorkesteri Avanti! sai solistikseen foley-artisti Heikki Kossin. Jack and the Specifics on tiettävästi ensimmäinen konsertto, jonka solistiset osiot on kirjoitettu foley-artistille, siis sille taiturille, joka loihtii elokuvien äänet kengänkopinoista saranoiden kirskahduksiin. Oli varsin lumoavaa nähdä mielessään, kuinka estradille kannetuista vempeleistä ja vipstaakeista kohosi ääniä, jotka taikoivat selvän kuvan maisemasta ja tapahtumista. Tällainen teos varmasti kiehtoo myös heitä, jotka eivät klassisesta musiikista yleensä välitä.

Konsertin päätti Suomalaisen barokkiorkesterin esitys, jossa Vivaldin Neljä vuodenaikaa on sävelletty uudestaan ikään kuin pieniksi remixeiksi. Kyyneleiltä vältyttiin tällä kertaa, muta kehoani pitkin juosseet kylmät väreet olivat sitä luokkaa, että välillä ihan säpsähtelin.

Siinä missä suosittelen kirjallisuuden nautiskelemista aivan jokaiselle, voisin lisätä listani jatkoksi myös säännöllisen altistumisen instrumentaaliselle klassiselle musiikille. Valikoimaa on vuosisatojen aikana kertynyt laajasti, joten jokaiselle varmasti löytyy jotain mieleistä. Itse kuuntelen nykyään viikoittain Chopinin säveltämiä pianoteoksia Spotifysta niinä hetkinä kun kirjoittamiseen keskittyminen on erityisen hankalaa. Näppäimistöä takoessa voi hetken aikaa kuvitella soittavansa itse pianosta nuo kauniit sävelet. Klassinen musiikki onnistuu myös parhaimmillaan tuikkaamaan sellaisia sielun namiskoja, jotka ohjaavat niitä suurimpia tunteitamme. On käsittämätöntä, miten ilman sanoja voidaan sanoa niin paljon.

Täytyy muuten vielä loppuun mainita, että visiitti Musiikkitalossa tuntui näinäkin aikoina turvalliselta. Mutta onhan tuo konserteissa käyminen nykyään erilaista kuin ennen. Se on sitä, että minä yritän kasvomaskin takana artikuloida mahdollisimman selvästi, jotta työntekijä pleksilasin takana saisi selvää sukunimestäni. Se on katsomo, josta jokaisen istumapaikan jälkeen kolme tuolia on vyötetty kiinni niin että seuralaisensakaan kanssa ei ole kosketusetäisyydellä. Se on työntekijä, joka desinfioi kaiteet kun kaikki katsojat ovat paikallaan ja joka rivi kerrallaan antaa luvan poistua salista esityksen päätteeksi. Koronasyksynä koko konserttia on jopa typistetty niin, että illasta selvitään ilman väliaikaa.

Mutta kaikesta eriskummallisuudesta huolimatta musiikin alkaessa soida kaikki muu unohtuu. Väljissä katsomoissa sitä itse asiassa tuntee istuvansa jonkinlaisessa suuressa vip-aitiossa. Ja tälläkin väkimäärällä esiintyjät saavat ansaitsemansa raikuvat aplodit.