Paha lukujumi on yhtä suuri katastrofi kuin urheilijan vakava loukkaantuminen

Joskus kirjoihin tarttuminen on mahdotonta elämäntilanteen vuoksi, toisinaan iskee ylitsepääsemätön luku-uuvahdus.
Jarno Mela
Normaalisti luen liki kaksisataa kirjaa vuodessa. Maaliskuun 9. päivään mennessä vuoden 2021 lukusaldo oli kuitenkin vain kymmenen kirjaa.

Joulukuussa se alkoi: lukujumi. Vaikka normaalisti vietän vapaa-ajastani suuren osan silmät liimautuneina tekstiä tursuileviin sivuihin, joulukuussa en jaksanut tarttua ohuempiinkaan opuksiin. Päätin olla itselleni armollinen. Takana oli poikkeuksellinen vuosi, joten pieni uuvahdus oli aivan ymmärrettävää. Ainakin ehtisin katsoa vihdoinkin ne rästisarjat, jotka ovat aiemmin jääneet lukuharrastuksen jalkoihin.

Jatkoin armollista linjaani pari kuukautta, ja sain jopa nautiskeltua joitain äänikirjoja ja muutamia printtiopuksia. Helmikuussa tuli kuitenkin raja vastaan. Jos ei lempeys auta, on pakko hieman painostaa itseään. Jos ihminen, joka työnsä ja oman kiinnostuksensa takia lukee vuosittain lähes 200 kirjaa, ei kykene sivua kääntämään, on pakko ottaa kovemmat työvälineet käyttöön.

Olen jakanut vuosien varrella neuvoja lukujumin kanssa kamppaileville. Nyt oli aika ottaa nuo niksit itse käyttöön. Kannoin yöpöydälleni lasten kuvakirjoja ja aloitin kiinnostavia nuortenkirjoja. Kaivoin kotikirjaston kätköistä vanhoja suosikkeja. Selasin läpi kirjastosta raahaamani sarjakuvavalikoiman. Hautasin haaveet yhtään vaikeammista, pidemmistä ja vähemmän kiinnostavista kirjoista. Pyrin sukeltamaan niin syvälle mukavuusalueelleni, ettei edes nenänpääni pilkottaisi sen ulkopuolella. Oliko toimista apua? No ei ollut. Helmikuun aikana sain luettua tasan tarkkaan kaksi äänikirjaa. Maaliskuun ensimmäinen viikkokaan ei tuonut tilanteeseen helpotusta.

Kovalle kirja-ahmatille totaalinen lukujumi on yhtä traaginen tila kuin urheilijan vakava loukkaantuminen. Kuin kipsinsä kanssa klinkkaava juoksija, minäkin nilkutan kirja toiveikkaasti kädessäni etenemättä lainkaan. Siinä missä alaraajojaan paranteleva urheilija ehkä treenaa varovasti ylävartaloaan, minä yritän pitää edes jonkinlaista lukukuntoa yllä valuttamalla tuttuja ja turvallisia äänikirjoja aivoihini suoraan korvien kautta. Harmi vaan, että täältä lukukuopan pohjalta minua ei ole nostamassa yksikään lääkäri tai kuntouttaja.

Miksi sitten kirjoitan totaalisesta lukujumistani? No ainakin siksi, että muut kirjattomaan elämään kadonneet voisivat saada hieman lohdutusta ja vertaistukea. Tällaista tapahtuu meille himolukijoillekin. Joskus lukeminen jää nurkkaan elämäntilanteen, joskus luku-uupumuksen vuoksi. Mutta vaikka kirjat katoaisivat elämästä viikoiksi, kuukausiksi tai jopa vuosiksi, voi niiden pariin aina palata, kun tilanne helpottuu. Kirjat ovat siitä armollisia ystäviä, että ne eivät katkaise välejä lopullisesti, vaikka me ihmiset joskus lukemisen hetkeksi hylkäämmekin.