Seis! Suuri keramiikkakisa on luultavasti se, mitä tarvitset juuri nyt elämääsi

Yle Areenasta löytyvässä kisailuohjelmassa luodaan joka jaksossa jotain haurasta ja kaunista. Ohjelma opettaa hidasta kiiruhtamista ja muistuttaa, että konkarikaan ei ihan joka kerta onnistu siinä missä haluaisi.
BBC/Yle
Savityöt saattavat kuulostaa joidenkin mielestä aavistuksen pitkäveteiseltä ajanvietteeltä, mutta Suuresta keramiikkakisasta ei jännitystä puutu.

Jos viime keväänä kaikki innostuivat hankkimaan juuren ja perehtymään leivänleivonnan hienojakoiseen maailmaan, viime talvesta lähtien melkein yhtä suuri joukko suomalaisista on ollut valmis upottamaan kätensä taikinatiinun sijaan pehmeään saveen. Keramiikkakurssien suosio tuntui kasvavan hurjasti jo ennen pandemia-aikaa, mutta tällä kertaa vettä myllyyn – tai kierroksia dreijaan – lisäsi Yle. En varmasti ole ainoa, joka on viime kuukausien aikana oppinut yhtä ja toista saven työstämisestä tapittamalla Areenasta Suuri keramiikkakisa -ohjelman kolme tuotantokautta.

Brittiläisen sarjan jokaisella tuotantokaudella joukko keramiikkaan vihkiytyneitä harrastajia ja puoliammattilaisia kisailee ikivanhan kädentaidon parissa. Kilpailijoiden pitää osoittaa luovuutensa ja muovailla savesta tyrmääviä astiastoja, vaaseja, patsaita ja jopa vessanpönttöjä. Pelkkä kaunis lasitus ei riitä, vaan kilpailutöiden täytyy olla toimivia – kyllä, myös sen wc-istuimen.

Tylyyn ja tympeään tositelevisioon kyllästyneiden ei tarvitse kavahtaa kilpailuasetelmaa. Vaikka tuomari saattaa yllättäen litistää pikadreijauskisan epäonnistuneimmat pikkupytyt, vallitsee ohjelmassa suurimmaksi osaksi kannustava ja innostunut tunnelma. Harvoinpa kilpailuissa näkee niin pyyteetöntä naapuriapua kuin Suuressa keramiikkakisassa. Useamman kerran kilpakumppanit ovat auttaneet toisiaan, kun kaikki astiat täytyy kiidättää pikapikaa kuivaushuoneeseen ennen ajan loppumista. Jossain toisessa ohjelmassa oman osuutensa hoitaneet kilpailijat olisivat saattaneet vain myhäillä omalla paikallaan aikapulan kanssa kamppailevan kisailijan epäonnistuessa karvaasti.

Toinen erityisen mehevä piirre keramiikkakisassa on lajin arvaamattomuus. Vaikka savenvalaja olisi kuinka kätevä ja etevä, saattaa huolellisesti muovailtu astia silti haljeta polttouunissa. Aloittelija toki tekee enemmän virheitä kuin kokenut konkari, mutta kummankaan muovaileman teekupin korva ei ole takuuvarmasti paikallaan uunin polttavan henkäyksen jälkeen. Sattumanvaraisuutta on myös töiden viimeistelyssä. Keramiikalle värinsä antavat aineet paljastavat usein todellisen ulkomuotonsa vasta polton jälkeen. Artistin on vain luotettava siihen, että tylsän harmaalta näyttävä teos muuttuu väri-ilotteluksi ennen loppuarviointia. Älkääkä antako minun edes aloittaa siitä, kuinka järjettömän jännittävää on katsoa kilpailutöiden hautaamista maakuoppaan, jossa kunnon rovio saa muuttaa saven valmiiksi keramiikaksi.

Kolme tuotantokautta Suurta keramiikkakisaa ahmaisee hetkessä. Ruudun äärellä huomaa henkäisevänsä kauhusta jokaisen lattiaa vasten sirpaloituvan esineen kohdalla. Välillä ei ole itkukaan kaukana, tosin ihan yhtä liikuttuneeseen tilaan en sentään päässyt kuin eräs kilpailun tuomari, joka tuntui herkistyvän lähes jokaisen onnistumisen kohdalla. Aikarajaa vastaan kamppailevien kilpailijoiden puolesta ei kuitenkaan voi olla jännittämättä. Samalla tunnelma on kuitenkin armollisen seesteinen. Vaikka dreijan ääressä tulisikin kiire, on keramiikan matka savimöykystä valmiiksi teokseksi kaikkine polttoineen vuorokausien mittainen.

Jos olen aiemminkin haaveillut keramiikkakurssille osallistumisesta, on tuo palo nyt kasvanut entisestään. Mielikuvissani muovailen savesta veikeitä kukkaruukkuja ja herkkiä teekuppeja. Ehkäpä voisin pitkästä aikaa jopa muistaa kaikkia läheisiäni itse tehdyillä joululahjoilla. Tässä kohtaa tosin pyrin hieman suitsimaan mielikuvitustani realismilla. Ehkäpä ensimmäistä kertaa dreijan ääreen istahtavalle sopivampi tavoite olisi se, että astia on suunnilleen tunnistettava. Lisäpisteitä saa siitä, jos purnukka kykenee pitämään veden sisällään.