Paikallisuus ei ole pahasta - MT Blogit - Maaseudun Tulevaisuus
Edellinen Seuraava

Paikallisuus ei ole pahasta

Luin viime viikonloppuna Eeva Karvosen hyvin kirjoitetun tekstin (19.7.) yhteisöllisyyden merkityksestä raviurheilun harrastajien keskuudessa. Olen itsekin aiemmin kirjoituksessani sivunnut alueellisen me-hengen tärkeyttä raviurheilussa. En tarkoita sillä nurkkakuntaisuutta tai helikopteriperspektiivin hylkäämistä valtakunnallisessa ravipolitiikassa, vaan sitä että jokaisen raviharrastajan sydän sykkisi omalle kotiradalleen.

Meillä Taalainmaalla ”Dala-joukkueeseen” lasketaan sekä Rommen että Rättvikin lisenssin omaavat harrastajat. Olen koko täällä oloaikani johdonmukaisesti puhunut ainoastaan dalahevosista, en erottele ratoja laisinkaan kilpailuraporteissani. Sosiaalisen median avulla olemme saaneet muodostettua hyvän pohjan dala-joukkue ajatteluun.

Mutta pelkän sosiaalisen median avulla henkeä ei tietysti nostateta.

Dalatravetin yksi tärkeimmistä keinoista rakentaa yhteenkuuluvuuden tunnetta on järjestää erilaisia kilpailusarjoja kalenterivuoden aikana. Meillä on hyvät mahdollisuudet siihen, sillä ajamme 70 kilpailupäivää vuodessa. Tärkeä tekijä ravien järjestäjänä on mielestäni tarjota porkkanoita kilpailla meidän radoillamme. Osa sarjoista on raviradan kehittämiä, osaan idea on tullut aktiiveiltamme.

Kolmi- ja nelivuotissarjat 10 000 € ykkösellä finaalissa, Stayer-sarja, erilaiset kilpailusarjat ohjastajille ja montèratsastajille kuuluvat Dalatravetin ohjelmaan. Erikoisuutena on Bernth Martinsson -meeting, jossa kuusi parasta lähdön ykköspalkinnosta riippumatta saavat sijoituspisteitä. Meetingin lopulla ajetaan finaalit kummallekin rodulle. Kärjistäen pistelähdön ykkönen on yhtä arvokas kuin kultadivisioonan voitto.

Kaikki osallistujat finaaleissa eivät tietenkään kuulu dala-joukkueeseen. Psykologisesti sillä on kuitenkin suuri merkitys, että valmentajilla on tunne, että kotirata tarjoaa hyviä kilpailumahdollisuuksia. Ja mitä paremmin lähtöihin ilmoitetaan hevosia, sen enemmän saamme bonusrahaa keskusjärjestöltä. Win-win -tilanne siis puolin sun toisin.

Edellä mainitut esimerkit liittyvät palkintoihin ja kilpailumahdollisuuksiin, mutta aina me-hengen nostatuksen ei tarvitse olla mutkikasta. Olemme vuodesta 2014 järjestäneet Dalamästare-kilpailun Rättvikissä. Idea on hyvin yksinkertainen: edellisen vuoden 12 voitokkainta ohjastajaa eri kategorioissa (ammattivalmentajat, amatöörit sekä nuoret) ajavat karsinnan arvotuilla hevosilla. Parhaat joka karsinnasta pääsevät finaaliin, jossa he saavat valita ajettavan hevosen. Finaalissa on kohtuullinen ykkönen, ja tällöin hevosten tasokin nousee.

Voin taata, että ohjastajat ovat latautuneita ja vähemmän ajavalle amatöörille on makea tunne saada valita hevonen finaaliin ensimmäisenä. Esimerkiksi viime vuonna voitto meni Robert Berghin valmentamalle hevoselle. Montéohjastajille on luonnollisesti oma lähtönsä.

Ajajakilpailua sponsoroi paikallinen säästöpankki, joka kutsuu asiakkaansa seuraamaan raveja paikan päälle.

Ei-korona-vuonna meillä on ajaja- ja ratsastajaesittely ennen ravien alkua niin, että ohjastajat ja ratsastajat kilpailevat jossakin joukkuelajissa toisiaan vastaan. Raviaktiivit ovat sen verran kilpailuhenkisiä, että he eivät halua hävitä oli kyse keppihevosradasta tai jalkapallon kuljetuksesta kartioiden ympäri. Kuulostaa ehkä vähän naiiville, mutta tapahtuma lisää osaltaan sitä Dalatravetin yhteisöllisyyttä. Yksi tärkeä seikka siinä on luonnollisesti se, että ratamme omat aktiivit ovat juuri sen kilpailuillan suurimmat tähdet.

Eeva Karvosen blogi: Nyky.yhteisö, yhteisöllisyys ja raviyhteisö

Edellinen Seuraava