Ravimaailman karmea epäsuhta

"Jokaisen huippuhevosen takana on ammatti-ihminen myös hoitajana. Mystisen usein tämä ihminen on suomalainen naispuolinen henkilö – oli mistä ravimaasta hyvänsä kysymys."
Antti Savolainen
Riku Niitynen peräänkuuluttaa lisää arvostusta hevosenhoitajille.

Raviurheilun iso maailmanlaajuinen virhe on hevosenhoitajien työn heikko arvostus. Toisaalta valitetaan, kuinka vaikea on saada pätevää henkilökuntaa – toisaalta ei olla valmiita satsaamaan hevosenhoitajien palkkaukseen tai työoloihin.

En syytä ketään: syy on kaikkien. On helppoa jatkaa toimintaa entiseen tapaan, kun ”näin on tehty aina”. Voi olla, että suurin syyllinen olemmekin me mediassa, jotka emme ole tiedostaneet ja tuoneet kaikkia puolia esille lajista. Emme ole nähneet, saati haastatelleet heitä, jotka ovat tehneet suurimman työn.

Kuitenkin, on olemassa epäsuhta, joka lienee syytä korjata. Esitetään asia vertailun kautta. Lainaohjastajat – toki merkittäviä artisteja ja profiileja urheilun näyteikkunassa – istuvat muutaman minuutin hevosen kärryillä, ja ottavat kunnon siivun sen voittosummasta. Kyllä, nuo minuutit ovat keskeisiä hevosen uran kannalta.

Sittenkin, voidaanko pitää kohtuullisena, että noista minuuteista maksetaan parhaassa tapauksessa runsaskätisesti, mutta niistä usein tuhansista tunneista, joita hevosenhoitaja antaa hoidokkinsa hyvinvoinnille, maksetaan olemattomasti? Jokaisen huippuhevosen takana on ammatti-ihminen myös hoitajana. Mystisen usein tämä ihminen on suomalainen naispuolinen henkilö – oli mistä ravimaasta hyvänsä kysymys.

Suomalaisesta hevosenhoitajasta on siis tullut kysytty vientituote. Samaan aikaan kotimaassa tuskaillaan puutteellisesta uraputkesta, eikä koulutuskaan vedä täysillä. Harva hevosenhoitajan koulutuksen saanut työllistyy tälle alalle ja toisaalta talliyrittäjät eivät ole täysin tyytyväisiä koulutettujen osaamiseen. Oppisopimuspohjainen koulutus tuntuu tuottavan paremman käytännön osaamisen. Kaikkien edellä mainittujen asioiden seurauksena voivotellaan pätevän tallihenkilökunnan vähyyttä.

Ratkaisu tuntuisi olevan naurettavan yksinkertainen – hieman samaan tapaan kuin raviurheilua nostettaessa: lisätään porkkana. Urheilussa taso nousee, jos pystytään nostamaan palkintoja. Hevosenomistaminen elpyy, kasvatus piristyy, urheilullinen taso nousee, julkisuus lisääntyy ja yleinen kiinnostus kasvaa.

Työelämän arvostus määräytyy samalla tavalla: lääketieteellisen tiedekunnan ei ole vaikeaa saada opiskelijoita, jostain syystä, vaikka itse työssä on ihmisten auttamisen ja hyvän palkan lisäksi usein isoja varjopuolia. Tietysti täytyy löytyä kysyntäkin, mutta suomalaisten hevosenhoitajien kysyntä on kiistatta ylittänyt tarjonnan jo kauan sitten.

En tyydy vain känisemään, vaan ehdotan seuraavia parannuksia:

Arvostakaa hevoshoitaja-ammattilaiset itse työtänne: vaatikaa parempia työehtoja! Esimerkiksi kaksi prosenttia hoidettavien kilpahevosten palkintorahoista ei tunnu kohtuuttomalta. Otetaanko prosentti kenen osuudesta: valmentajan, omistajan (vai ohjastajan), onkin sitten toinen asia? Ongelma lienee silti ratkaistavissa. On kaikkien, omistajan sekä valmentajan, ohjastajankin, intressissä että hevosen hoito on mahdollisimman pätevää. Prosenttiosuuden tarjoamisessa ei ole isoa riskiä työnantajalle. Epäpätevä työntekijä tuskin saisi kovin suurta palkanlisää.

Hevosenhoitajat kautta maailman, järjestäytykää! Esimerkiksi en ole lainkaan varma kaikkien mukana olevien yhdistysten tarpeellisuudesta hevosalan hallinnossa maassamme, mutta hevosenhoitajien äänen tulisi kuulua. Siitä olen varma.

Hevosenhoitajien arvostuksen nousu olisi koko alan eduksi. Olisi helpompaa saada ammattilaisia tekemään uusia huippu-urheilijoita. Helpompaa saada alalle yleistä hyväksyntää, tasa-arvoa, kestävää kehitystä ja kaikkia muodikkaita asioita. Helpompaa rakentaa tulevaisuus.