Paluu perusasioiden äärelle

"Jos ja kun ihmisiä edelleen kaivataan ravitapahtumiin, apua on etsittävä muista suunnista kuin ravintolan kaljakuppilasta tai ravintolakatsomosta", kirjoittaa pitkäaikainen hevosharrastaja ja Kuninkuusravien veteraanikävijä Jari Rauhamäki.

Seisoin heinäkuun viimeisenä iltana seinäjokisen hotellin ravintolan terassilla. Takana oli Kuninkuusravien ensimmäinen kilpailupäivä eli lauantai: Perinteitä kunnioittavana Kuninkuusravien veteraanina en tietenkään hyväksy perjantain raveja tapahtumaan kuuluviksi.

Ravipäivä oli sujunut mukavasti. Hienoja lähtöjä, hienoja hevosia, totostakaan ei ollut tullut pahemmin persnettoa. Kädessä oli kylmä olut, ympärillä raveista tuttuja kavereita. Perusasiat olivat kunnossa, mutta mieliala oli silti apea. Kesäisestä Etelä-Pohjanmaan illasta puuttui jotain.

Niinpä siinä tuli sanottua ääneen asia, joka vaivasi. Väkeä oli liian vähän, niin raviradalla kuin kaupungilla. Syy oli tietenkin koronapandemian, joka oli jo puolitoista vuotta sitten sysännyt koko maailman epänormaaliin tilaan.

Annoin matalamielisyydelle edelleen tilaa. Heitin ilmaan puolittaisen kysymyksen, mitä sitten, jos ihmiset eivät koronan jälkeisessä maailmassa enää löydäkään tietään erilaisiin tapahtumiin entiseen malliin. Voiko käydä niin, että vuoden 2019 Lahden Kuninkuusravit jäävät lajinsa viimeiseksi todelliseksi kansanjuhlaksi?

Sain seurueelta täystyrmäyksen. Pelkoni oli kuulemma aiheeton, hätää ei ole. Kun paikalla oli myös arvovaltaista, asiantuntevaa ja raviasioihin vaikuttamiseen kykenevää joukkoa, annoin sanoille erityistä painoarvoa.

Perusteet olivat kuitenkin sen verran heppoisia, että mielipidettäni en vaihtanut siltä seisomalta. Toivoin toki heidän olevan oikeassa, mutta ilmoitin pelkääväni, että aika entinen ei noin vain palaa ilman töitä ja toimia.

Kuninkuusraveista on aikaa kolmisen kuukautta. Huolestuneita ilmeitä alkaa löytyä aika monen urheilulajin liepeiltä. Jääkiekko- ja jalkapallokatsomoissa on tilaa, ravi-ihmiset tuntuvat jämähtäneen kotisohville tuijottamaan televisiota ja näppäilemään pelejään älylaitteillaan.

En maalaa piruja seinille, mutta ei tilanne hyvältä näytä, ei ravien, eikä monen muunkaan lajin osalta.

Porissa haettiin viikonloppuna apua tutusta suunnasta. Viikon pääravit pantiin alkamaan keskellä pimeintä syksyä klo 17. Peruste oli kuulemma maksimoida raviradan ravintolan myynti. Radan puuhamiesten innovatiivisuutta tihkuva ajattelu ei ymmärrettävistä syistä herättänyt tallialueella hurraahuutoja.

Olen hevosten taustavoimien kanssa täysin samaa mieltä. Temppu muistuttaa talvipakkasella housuihin laskemista: Lämmittää hetken, mutta pian on kahta kauheammin kylmä. Jos raviradat suututtavat valmentajista, hevosenhoitajista ja omistajista koostuvan suomalaisen raviurheilun tärkeimmän viiteryhmän, lajin orastava alamäki ja yleisökato eivät oikene, pikemminkin päinvastoin.

Jos ja kun ihmisiä edelleen kaivataan ravitapahtumiin, apua on etsittävä muista suunnista kuin ravintolan kaljakuppilasta tai ravintolakatsomosta. Ravipelien vetovoima on kiistaton – hevonen ja sen nopeus on jo ammoisina aikoina ollut oivallinen kohde vedonlyönnille – mutta ei pelienkään varaan voi yleisömagneettina liikaa laskea.

Yhtälö ei ole helppo, hyvät neuvot eivät välttämättä ole kalliita, mutta niitä tuntuu olevan vähän. Uskon edelleen, että jos tuote ja tapahtuma ovat kunnossa, kyllä ne ihmisiä kiinnostavat. Muun muassa Kuninkuusravit, St Michel ja muutamat pienemmän mittakaavan kesäravit houkuttelivat ennen koronaa ihmisiä sankoin joukoin kaviouran äärelle. Se voi toimia edelleen, mutta koronan aikana löystynyt koukku ihmisiin on saatava uudelleen kiinni.

Forssan Kuninkuusravien aikaan heinäkuun viime päivinä olemme lajin tulevaisuuden kannalta taas vuoden verran valaistuneempia. Toivon suurta viisautta, yhteistyökykyä ja malttia kaikille heille, joka tekevät päätöksiä ja yrittävät viedä suomalaista raviurheilua eteenpäin.

Kirjoittaja Jari Rauhamäki on Insinööriliiton viestintäpäällikkö ja Insinööri-lehden päätoimittaja. Hevosella on aina ollut paikkansa hänen elämässään.