Kiitos myös suomenhevoselle

"Paljosta saamme olla tänään kiitollisia suomenhevoselle. Suuri kunnioitus siis omalle kansallisrodullemme, ja kaikille teille jotka olette näitä sisukkaita eläimiä hoitaneet, ylläpitäneet ja kasvattaneet."
Mikko Mäntyniemi
Itsenäisyyspäivänä muistamme ja kiitämme myös suomenhevosta. Ilman sitä emme olisi mitenkään selvinneet.

Näin itsenäisyyspäivänä sitä tulee taputeltua omaa suomenhevosta erityisen kiitollisena. Onhan se suomenhevonen sellainen kovapäinen junttura, kova syömään ja kasvattamaan karvaa. Mutta niin sitä pitää ollakin, että Suomen kovissa oloissa selviää. Ei olisi Suomen kansa mitenkään selvinnyt ilman suomenhevosta. Ei sodista eikä maatöistä.

Kun itsenäisyyspäivänä hiljennymme muistamaan sotia, kunnioittamaan sotiemme veteraaneja ja aiempia sukupolvia, kuuluu suomenhevonen myös luonnollisesti tuohon muistettavien joukkoon. Sodassa sen rooli oli aivan korvaamaton.

Sitä kuvastavat jo pelkästään luvut. Talvisodan aikaan ei moottoriajoneuvoja ollut juuri käytössä: jalkaväkirykmentin vahvuuteen kuului 3 000 miestä, 500 hevosta, 2 moottoripyörää ja 1 auto. Hevosia otettiin talvi- ja jatkosotaan 130 000, eli tuplaten sen verran mitä nykyään on koko hevoskannan koko. Tuolloin se vastasi kolmannesta Suomen hevoskannasta. Osa hevosista kuoli, osa haavoittui pahasti, mutta suurin osa selviytyi, ja pääsi sodan päätyttyä takaisin kotiin.

Kertomukset sotaan lähteneistä, siellä palvelleista ja kotiin palanneista hevosista ovat sydäntä riipaisevia. Suomen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto keräsi aikoinaan näitä muistoja kirjoituskilpailulla ”Hevoset sodassa 1939-1944”. Nämä kirjoitukset ovat myöhemmin toimineet aineistona monille aihetta käsitteleville tutkimuksille ja opinnäytteille, joita en kyllä silmät kuivana pysty lukemaan. Niin koskettavia nämä sota-ajan muistot ovat.

Viimeksi tänä vuonna tuon kirjoituskilpailun aineistoista valmistui Ella Kailimon pro gradu, jossa hän mielenkiintoisesti avaa uutta aihepiiriä: naisten ja hevosten yhteistyötä kotirintamalla. Tätä harvoin tullaan ajatelleeksi. Kun talosta miehet olivat rintamalla, piti naisten ottaa kaikki tilan työt haltuunsa, mukaanlukien peltotyöt hevosella. Ja ellei ollut ikinä aiemmin hevosta käsitellyt, eihän se aivan helppoa alkuun ollut.

Suomessa sotakelpoisiksi katsottiin 5-18 vuotiaat hevoset. Kantakirjattuja ei otettu, koska haluttiin niiden säilyvän jalostuksen käytössä. Tavoitteena myös oli, ettei talon ainoaa hevosta olisi viety, mutta välillä kävi näinkin.

Hevoselle mukaan piti pakata tarvittavat varusteet: päitset, marhaminta, valjaat, loimi, ämpäri, vähintään 50 kiloa kauraa ja 100 kiloa heinää, sekä rekeen tai kärryihin köyttä, kanki, kirves, lapio ja kuormapeite.

Osa lähetti rintamalle huonoimman hevosensa, osa taas parhaimman arvellen että se kovissa oloissa pärjäisi parhaiten. Kertomuksista käy esiin, kuinka kova paikka hevosen luovuttaminen oli. Se oli maatilan arvokkain omaisuus, mutta samalla läheinen kuin yksi perheenjäsenistä. Monesti hevonen oli syntynyt ja kasvanut omalla kotitilalla. Lasten kertomuksissa toistuu, kuinka isä itki viedessään hevosta. Siihen aikaan ei usein itketty.

Rintamalla niin miehet kuin hevosetkin olivat kovilla. Nälkää, kylmyyttä, pelkoa, kipua ja väsymystä. Omalla tavallaan hevoset pystyivät kuitenkin tuomaan turvaa ja lohtua ihmisille. Niihin kiinnyttiin, niitä hoidettiin ja lääkittiin, ja jopa hevosten kotiväkeen saatettiin pitää yhteyttä. Jokaisella hevosella oli kantakortti, josta ilmenivät sen tiedot, siirrot ja haavoittumiset. Kertomusten perusteella ei ollut tavatonta, että hevosen hoidosta rintamalla vastannut hevosmies alkoi kirjoitella hevosen kuulumisia tämän kotiväelle, ja saattoi saada paluupostissa lihaa, voita ja hevoselle vanikkaa.

Perheettömät hevosmiehet eivät aina arvanneet lähteä edes lomille, kun ei ollut varmuutta miten hevonen muiden hoidossa sen aikaa pärjäilisi. Hevosia pidettiin aseveljinä, ja niiden kärsimyksiä ja kuolemaa surtiin joukolla. Pataljoonan pastorikin saattoi tällaisella surun hetkellä valita virreksi ”Armollas (k)ruunaa kaunista”.

Liikuttavaa on myös lukea tarinoita sodasta palanneista hevosista. Kuinka ne jo asemalla maiseman tunnistettuaan riuhtaisivat itsensä irti ja ravasivat suoraan kotipilttuuseen. Joskus hevonen oli mennyt niin huonoon kuntoon, ettei omistaja heti hakupaikalla porukasta tunnistanut sitä, mutta hevonen — se kyllä tunnisti omistajansa saman tien.

Paljosta saamme olla tänään kiitollisia suomenhevoselle. Suuri kunnioitus siis omalle kansallisrodullemme, ja kaikille teille jotka olette näitä sisukkaita eläimiä hoitaneet, ylläpitäneet ja kasvattaneet. Se on kansallisaarre, josta meidän velvollisuutemme on pitää huolta.

Henna Virkkunen

Lähteitä:

Leinonen Riitta-Maija: Hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana (Oulun yliopisto 2006)

Viliina Julkunen: Ammattitaidottomista laiskureista kaksinkertaista taakkaa kantaviin hevosten ystäviin. Diskurssianalyysi hevosmiesten arvostuksesta, asemasta ja roolista Suomen talvi- ja jatkosodissa muisteluaineiston valossa (Tampereen yliopisto 2015)

Kailimo Ella: ”Älykäs, nöyrä ja uskollinen”, Hevonen naisten ja tyttöjen sota-ajan kotirintamamuistoissa (Turun yliopisto 2021)