Hiihtotaidon kertauskurssi

Osaan näköjään hiihtää metsässä, taito vain oli unohtunut.

Hiihtäminen on hieno taito. Ajatus tuli mieleen, kun yritin hangessa kammeta itseäni ylös ojasta sukset jalassa ja rinkka selässä. Paljon muuta en siinä sitten miettinytkään, sillä jotenkinhan siitä piti päästä. Erämaassa oli paljon pakkasta.

Ehkä kyljelle, sitten polville ja sitten sauvojen kanssa ylös. Vai olisiko pitänyt heittää reppu selästä? Ehkä sitäkin koitin, mutta kun olin selälläni. Varmaan minuuttikaupalla kesti, suksetkin tarttui johonkin.

Pulkan vetäminen pimeässä oli ensin aivan karmean vaikeaa. Senkin kanssa ryvin mahalla ja selällä ja sitten ojassa. Mutta perille vedettiin, tuskin kuitenkaan suorinta reittiä.

Alku aina hankalaa. Parin päivän päästä eräsukset kulkivat jo kuin raiteilla, vaikka vasta latua avattiin. Pulkan kanssa pitää ojan yli mennä riittävän reippaasti, arkailu tökkää ojan pohjalle.

Osaan näköjään hiihtää metsässä, taito vain oli unohtunut. Armeijassa sitä opittiin, mutta siitä on yli 25 vuotta aikaa. Taito palautui pian ja siihen oikeastaan luotinkin, kun lähdin ensimmäisen kerran pimeään metsään. Matka mökille ei ollut pitkä, mutta maasto oli tuntematon ja hankaluudet uusia.

Yhtenä päivänä hiihdimme Luostotunturin ympäri. Aloitimme pohjoiskulman kahvilasta, missä söin munkin savuporolla. Kaveri osasi kysyä ja sai tiskin alta kuumaa punaviiniglögiä, minulle tarjottiin mehua.

Työnjako kahvilassa oli selvä. Emäntä hoiti keittiön ja isäntä suunsoiton. Saimmekin käsityksen munkin kalorimääristä, raportin koneellisen kullankaivuun tilanteesta Lapissa ja lumionkalossa tarvittavasta ilmanvaihdosta.

Perinteinen tyyli tuntui jo tutummalta ja matka taittui. Pito oli hyvä, ylämäki tuntui alamäeltä.

Silti tuntui, että alussa kului aika paljon vaivaa. Silloin tällöin lipsui, kun paino oli väärin suksella. Rytmi katosi helposti, kun alamäki vaihtui ylämäeksi ja laskusta piti kääntää hiihtoon. Keskivartalokin notkahti usein väärin. Entä milloin vaihtaa haarakäyntiin?

Hiihto onkin aika tekninen laji. Edetä voi helposti, mutta kun matka pitenee ja maasto jyrkentyy, tarvitaan taitoa. Saman matkan voi päästä puolella vaivalla. Sen huomasin joulun aikaan ensilumen laduilla Jyväskylässä. Kilometrin latua piti hiihtää ees taas, ja kun nollassa asteessa pito oli huono, koitin luistelua. Se oli virhe, sillä pertsan suksilla ei kantti pidä. Polvikaan ei pysynyt linjassa, ja hintana nivusia vihloi viikon.

Ehkä jonkinlainen opetus tästä hiihtomatkasta olikin, että opin välttämään liian kovaa tempoa. Välillä oli pumppu turhan lujilla. Ensin oli hiki, sitten paleli, sitten oli lunta suussa ja sykekin kohosi.

Parasta liikuntaa minulle juuri nyt on pitkäkestoinen rasitus matalalla rytmillä. Sitä varten on nyt palautettu erä­suksilla hiihtämisen taito, hiottu perinteisen tekniikkaa ja opittu pukeutumaan. Eikun ladulle takaisin, ja jos välillä laavullekin tauolle makkaranpaistoon.