Erä

Erämaa opettaa: Ensin pitää olla aika kurjaa ennen kuin voi olla vähänkään mukavaa

Ei sähköä. Ei vesijohtoa. Halot pölkkyinä. Ulkohuussi. Erinomaista!
kotialbumi
Aina ei paista. Viikon eräreissulle mahtuu kaikenlaista keliä.

Auratun talvitien päästä on vielä viiden kilometrin umpihankihiihto kämpälle.

Kun sammutan moottorin, auton lämpömittari näyttää -36 astetta. Panen varmuuden vuoksi flanellipaidan ylänapin kiinni.

Astumme kaverin kanssa ulos autosta kuin astronautit kuolemankylmälle taivaankappaleelle: pieni askel ihmiselle, aivan älytön harppaus itsesuojeluvaistonsa kadottaneelle talvilomalaiselle.

Auton takaluukku aukeaa vitkastellen kuin joku olisi kaatanut tahmeaa siirappia saranoihin.

Lastaamme kamppeet kahteen pulkkaan, kiinnitämme ylijäämävarastosta ostetut Ruotsin armeijan perääntymis­sukset jalkoihin ja luomme kaihoisan katseen autoon. Saatan olla väärässä, mutta minusta etulyhdyistä kajastaa säälinsekaista myötätuntoa.

Pakkanen on jäädyttänyt kalikaksi koko selkosen ja vaimentanut kaikki äänet. Sukset ja pulkat krahisevat kuitenkin sen verran, että herkkäuninen metso pelmahtaa siivilleen kiepistä aivan ladun vierestä. ”Samperi, kun säikähdin”, kaveri urahtaa – se on aina ollut melkoinen suupaltti.

Kartasta arvioiden meillä on hiihto- ja pilkkialuetta käytettävissämme noin 500 neliökilometriä. Ehkä se riittää viikon reissun tarpeisiin. Kuusamon kirkolle on matkaa kuutisenkymmentä kilometriä, Hossaan vähemmän.

Huurteinen hirsikämppä seisoo muutaman hehtaarin kokoisen lammen rannalla. Ei sähköä. Ei vesijohtoa. Halot pölkkyinä. Ulkohuussi. Erinomaista!

Talvierästäjä saa ottaa ilon irti pienistä asioista. Meistä on myönteistä, kun kämpässä on jo tullessa lämpimämpää kuin ulkona. Kymmenkunta astetta lämpimämpää.

Iltaan mennessä päästään jo plussan puolelle, kun ­ruosteenruskea rautakamina tuhisee kyljet hehkuen. Odottamaton ilmastonmuutos elvyttää laverin alla talvehtineen pörheän, osapuilleen oravan kokoisen kärpäsen, joka siitä pitäen kunnioittaa läsnäolollaan jokaista ateriahetkeämme. Mökin toinen talviasukas, metsämyyrä, on arempaa sorttia. Se uskaltautuu rapistelemaan eväsrepun vaiheille vasta, kun olemme koteloituneet makuupusseihin.

kotialbumi
Näpit jäässä. Nuotion tekoa lumituiskussa helpottaa, jos mukana on sytytyspalat ja valmiit tulipuut.

Talvierästelyn etuihin kuuluu, että sää voi vaihtua laakista. Tulopäivän pakkanen sulaa sakeaksi lumipyryksi jo seuraa­vana aamuna. Kolmen hirven tokka, joka seisoo aamulla kämpän pihalla, katoaa myterin sekaan heti, kun yritän kuvata oven raosta.

Koska tehokasta peliaikaa on vain viikko, ei säitä voi jäädä sisälle sairastamaan. Sukset jalkaan, pulkkaa perään ja pilkille!

Luminen erämaa tarjoaa hiihtäjälle rajattomat kulkumahdollisuudet. Suot ja järvet ovat kantavia baanoja. Jos järvenselällä vielä sattuu rapsakka myötätuuli, hiihtäjä huomaa äkkiä, että pulkka meneekin edellä eikä perässä.

Äkkistoppi tulee, kun lämpötila nousee nopeasti ja nuoska lumi alkaa paakkuuntua suksen pohjaan.

Apu löytyy lumipuvun taskusta ja ottaa kynttilänpätkän muodon. Sitä kun hinkkaa sivakan pohjaan, voi taas tovin jatkaa etenemistä. Jos pöljyyttään hiihtää puron suussa sulaan, kynttilästä ei enää ole apua. Pakko kaivaa leuku kupeelta ja hakata hamaralla jäätelit pois suksenpohjasta. Pari voimasanaa sallitaan.

Vaikka peurahöystöä ja pottua piisaa, tavoite on tietysti syödä mahdollisimman paljon itse pilkittyä kalaa. Pikkuahvenia nousee miltei joka lammesta ja isompia körmyjä sieltä täältä. Joskus – harvoin – kiloinen yllärisiika pelastaa päivän.

Mitä pitemmälle kevät etenee, sitä paremmin kala syö. Vanha kansa tiesi, että paras saalis nousee avannosta, jonka kevätauringon lämmittämä hevonhierakka on porannut jään läpi.

Paukkuva pakkanen, viiltävä viima ja tökkivät sukset kutistuvat pikkuvastusten luokkaan, kun päivän päätteeksi niitä tarkastelee kynttilän valossa saunassa. Jää ei sula lattian­rajasta koko viikon aikana, mutta ylälauteilla vallitsee sielua hellivä ja lihaksia rentouttava, ihana lämpö. Tuulen ja auringon ahavoittama naama kihelmöi mukavasti.

Ennen kuin nyljetyt ahvenet tirisevät pannulla kuin jättiläiskatkaravut, ehtii vielä tarkistaa iltataivaalta, loistaako Kassiopeia entisellä paikallaan vai onko se jäänyt kokonaan revontulien taakse.

Juttu perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjamerkintöihin pilkkireissuilta Koillismaalle.

kotialbumi
Makuupussi. Lämpökumpparit. Kaira. Pilkkireppu, jossa varavaatteet. Kuljetuslaatikko, jossa eväät, kirves, saha, kynttilät, otsalamppu, ensiapulaukku, varasiteet, jeesusteippi, pakki, sytyspalat, pilkit ja niin edelleen…Näyttää mahdottomalta, että kaikki rompe, joka on ahdettu auton tavaratilaan, koskaan voisi mahtua puolta pienempään muovipulkkaan.Varttitunnin ähellyksen ja muutaman kumisen pakkauslenkin avulla se kuitenkin aina onnistuu.Hiihtäjä kiinnittää vetoköyden parilla vuorikiipeilijän lukkohakasella armeijamalliseen, leveään varuste­vyöhön ja sitoo sen lanteilleen. Lähtöä vaille valmis!Pulkka seuraa orjallisesti hiihtäjää läpi tuulen ja tuiskun. Parisuhde on koetuksella vaikeissa maasto-olosuhteissa. Ylämäessä pulkka takertuu puihin ja lumisiin mättäisiin, alamäessä se vänkää edelle ja vie suksimiehen mukanaan. Kapealla sillalla se pyrkii puron puolelle ja pellolla kierähtää nurinniskoin ojan pohjalle. Jos varusteet on kunnolla köytetty kiinni, suurempaa vahinkoa ei pääse tapahtumaan. Pääasia on, että pulkka vapauttaa hiihtäjän raskaista kantamuksista. Siihen mahtuu enemmän varusteita kuin kulkija kohtuudella jaksaisi kantaa.Viimalla pulkan voi nostaa tuulensuojaksi pilkkiavannolla, ja jos oikein hassuttaa, sillä voi laskea vaikka mäkeä läheiseltä harjulta, kun kala ei ole syönnillään. Kämpällä pulkasta tulee näppärästi halko- ja vesikelkka.Huoltoa jykevä muovikosla ei tarvitse juuri lainkaan. Siellä se odottaa tyynesti kellarikomerossa koko kesän ja syksyn uuden talven seikkailuja.

Lue lisää

Metsojahti Vienan Karjalassa vaati yhden moottorikelkan ja höyryävän hien

Pilkkiminenkö tylsää? – Hyytyvän jään edessä ollaan alkuolevaisen äärellä

Kilpavarustelua erämaassa

Tuhansia vuosia hirvenmetsästystä