Auratun talvitien päästä on vielä viiden kilometrin umpihankihiihto kämpälle.
Kun sammutan moottorin, auton lämpömittari näyttää -36 astetta. Panen varmuuden vuoksi flanellipaidan ylänapin kiinni.
Astumme kaverin kanssa ulos autosta kuin astronautit kuolemankylmälle taivaankappaleelle: pieni askel ihmiselle, aivan älytön harppaus itsesuojeluvaistonsa kadottaneelle talvilomalaiselle.
Auton takaluukku aukeaa vitkastellen kuin joku olisi kaatanut tahmeaa siirappia saranoihin.
Lastaamme kamppeet kahteen pulkkaan, kiinnitämme ylijäämävarastosta ostetut Ruotsin armeijan perääntymissukset jalkoihin ja luomme kaihoisan katseen autoon. Saatan olla väärässä, mutta minusta etulyhdyistä kajastaa säälinsekaista myötätuntoa.
Pakkanen on jäädyttänyt kalikaksi koko selkosen ja vaimentanut kaikki äänet. Sukset ja pulkat krahisevat kuitenkin sen verran, että herkkäuninen metso pelmahtaa siivilleen kiepistä aivan ladun vierestä. ”Samperi, kun säikähdin”, kaveri urahtaa – se on aina ollut melkoinen suupaltti.
Kartasta arvioiden meillä on hiihto- ja pilkkialuetta käytettävissämme noin 500 neliökilometriä. Ehkä se riittää viikon reissun tarpeisiin. Kuusamon kirkolle on matkaa kuutisenkymmentä kilometriä, Hossaan vähemmän.
Huurteinen hirsikämppä seisoo muutaman hehtaarin kokoisen lammen rannalla. Ei sähköä. Ei vesijohtoa. Halot pölkkyinä. Ulkohuussi. Erinomaista!
Talvierästäjä saa ottaa ilon irti pienistä asioista. Meistä on myönteistä, kun kämpässä on jo tullessa lämpimämpää kuin ulkona. Kymmenkunta astetta lämpimämpää.
Iltaan mennessä päästään jo plussan puolelle, kun ruosteenruskea rautakamina tuhisee kyljet hehkuen. Odottamaton ilmastonmuutos elvyttää laverin alla talvehtineen pörheän, osapuilleen oravan kokoisen kärpäsen, joka siitä pitäen kunnioittaa läsnäolollaan jokaista ateriahetkeämme. Mökin toinen talviasukas, metsämyyrä, on arempaa sorttia. Se uskaltautuu rapistelemaan eväsrepun vaiheille vasta, kun olemme koteloituneet makuupusseihin.
Talvierästelyn etuihin kuuluu, että sää voi vaihtua laakista. Tulopäivän pakkanen sulaa sakeaksi lumipyryksi jo seuraavana aamuna. Kolmen hirven tokka, joka seisoo aamulla kämpän pihalla, katoaa myterin sekaan heti, kun yritän kuvata oven raosta.
Koska tehokasta peliaikaa on vain viikko, ei säitä voi jäädä sisälle sairastamaan. Sukset jalkaan, pulkkaa perään ja pilkille!
Luminen erämaa tarjoaa hiihtäjälle rajattomat kulkumahdollisuudet. Suot ja järvet ovat kantavia baanoja. Jos järvenselällä vielä sattuu rapsakka myötätuuli, hiihtäjä huomaa äkkiä, että pulkka meneekin edellä eikä perässä.
Äkkistoppi tulee, kun lämpötila nousee nopeasti ja nuoska lumi alkaa paakkuuntua suksen pohjaan.
Apu löytyy lumipuvun taskusta ja ottaa kynttilänpätkän muodon. Sitä kun hinkkaa sivakan pohjaan, voi taas tovin jatkaa etenemistä. Jos pöljyyttään hiihtää puron suussa sulaan, kynttilästä ei enää ole apua. Pakko kaivaa leuku kupeelta ja hakata hamaralla jäätelit pois suksenpohjasta. Pari voimasanaa sallitaan.
Vaikka peurahöystöä ja pottua piisaa, tavoite on tietysti syödä mahdollisimman paljon itse pilkittyä kalaa. Pikkuahvenia nousee miltei joka lammesta ja isompia körmyjä sieltä täältä. Joskus – harvoin – kiloinen yllärisiika pelastaa päivän.
Mitä pitemmälle kevät etenee, sitä paremmin kala syö. Vanha kansa tiesi, että paras saalis nousee avannosta, jonka kevätauringon lämmittämä hevonhierakka on porannut jään läpi.
Paukkuva pakkanen, viiltävä viima ja tökkivät sukset kutistuvat pikkuvastusten luokkaan, kun päivän päätteeksi niitä tarkastelee kynttilän valossa saunassa. Jää ei sula lattianrajasta koko viikon aikana, mutta ylälauteilla vallitsee sielua hellivä ja lihaksia rentouttava, ihana lämpö. Tuulen ja auringon ahavoittama naama kihelmöi mukavasti.
Ennen kuin nyljetyt ahvenet tirisevät pannulla kuin jättiläiskatkaravut, ehtii vielä tarkistaa iltataivaalta, loistaako Kassiopeia entisellä paikallaan vai onko se jäänyt kokonaan revontulien taakse.
Juttu perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjamerkintöihin pilkkireissuilta Koillismaalle.
