Hevoset

Upea näky: Hevosvoimilla kääntyy puoli hehtaaria peltoa päivässä – Kurikkalaiset isä ja poika näyttävät mallia videolla

Hevoset 27.10.2017

Hevoskynnön suomenmestarit ylläpitävät katoavaa taitoa. Laji vaatii tarkkuutta ja ikiaikaisen tehokkaan työkalun: hyväpäisen suomenhevosen.


Johannes Tervo
Kurikkalaiset Jani ja Jari Kupiainen ovat voittaneet parikynnön SM-kilpailut useaan otteeseen, viimeksi tänä syksynä Eurajoella. ”Ravurille tämä on hyvää treeniä, kunhan sitä ei liikaa tee”, Jari vinkkaa. Hevosella voi tehdä muitakin maataloustöitä. Hovingattaren (oik.) kanssa on esimerkiksi mullattu perunoita.

Puoli hehtaaria.

Niin paljon saavat kynnettyä mies ja hevonen yhdessä päivässä.

Kurikkalainen Jani Kupiainen nostaa lakkiaan ja pyyhkäisee otsaansa, hiukset ovat hiestä kiharaiset.

Vuosi on 2017: Taskussa soivat älypuhelimet ja taivaalla lentävät drone-lennokit.

Maailma muuttuu kun selkänsä kääntää, mutta yritän käsittää tämän: alle 100 vuotta sitten puimakonetta pyöritettiin vielä hevoskierrolla.

Koneet syrjäyttivät hevosen maa- ja metsätaloudessa 1960-luvulla.

Hevosvetoisesta maataloudesta on siis kulunut vasta silmänräpäys. Sen tiedostaa ainakin Arto Luoma. Hän on saanut oppinsa kynnöstä kulkiessaan isänsä ja hevosten mukana peltotöissä.

Nyt Luoman oppeja soveltavat Jani ja Jari Kupiainen.

Hyvin oppi on uponnutkin: Isä ja poika ovat voittaneet hevoskynnön SM-kilpailut useaan otteeseen, viimeksi tänä syksynä.

He kilpailevat parihevossarjassa, jossa toinen ohjaa hevosia ja toinen auraa, tai välttiä, kuten täällä päin sanotaan.

Ei se ennen ihan sellaista ollut: usein oli vain yksi mies aura käsissään ja ohjat kaulallaan.

”Miehet ajoivat joka jeesuksen päivä”, Luoma muistelee.

Hevosista vanhempi, Taavetin Taava, on jo 23-vuotias. Sillä on hallussaan viisi kyntömestaruutta.

Taava on suomenhevosen moni­puolisuuden ruumiillistuma: Sama hevonen on juossut raveissa, näytellyt elokuvassa, hypännyt esteitä ja kuljettanut turvallisesti metsälenkeille.

Hyvältä työhevoselta kysytään rauhallisuutta. Se on joillekin tekemätön paikka: kärryjen edessä juostaan, mutta äkkiä pitäisikin malttaa vetää rauhal­lista tahtia.

”Toinen hevonen kun on enemmän tehnyt, niin toinenkin rauhoittuu”, Luoma pohtii.

Tässä tapauksessa Taava on näyttänyt mallia nuoremmalle Hovingattarelle.

Tällä tilalla on ollut hevosia yhtä kauan kuin väkeäkin. Koko perheellä on ravikortit: Janilla on takanaan 30 starttia, pikkusisko Anniina Kupiaisella 100.

Vaikka Taava ja Hovingatar tekevät monenlaista, niiden elämä on helpompaa kuin entisajan työhevosen.

”Ennen hevosilla ei huvikseen tehty mitään”, Jari sanoo.

Paitsi ajettiin kilpaa.

Nykyhevoset voisivat tutista toppa­­loimiensa sisällä jos tietäisivät, mil­laista hevosen elämä ennen oli: Jalas­järvelle mentiin Kurikasta 30 kilo­metrin matka kilpa-ajoihin.

Samana päivänä hevonen sai juosta vielä takaisin kotiin.

Kirjassa ”Suomenhevonen – Arjen sankari” kerrotaan, kuinka eräs emäntä joulukirkkomatkalla pelmahti reestä kesken juoksun. Isäntä palasi hakemaan hänet, mutta vasta kun kilpa oli ensin ratkennut.

Hevosenlihaa ei Suomessa tavattu syödä, joten hevosia voitiin käyttää raskaissa töissä niin kauan kuin niissä henki pihisi.

Mikkelin kuuluisilla ruunajuhlilla saatettiin muutamassa päivässä myydä 1 500 hevosta. Joukossa oli myös viallisia ja ikäloppuja eläimiä.

Hevoshuijarit petkuttivat ostajia lukuisin keinoin: Laihaa juotettiin runsaasti vatsan paisuttamiseksi ja kiillotonta karvaa pyyhittiin rasvaisella rätillä. Hevosille juotettiin viinaakin, jotta ne olisivat eläväisempiä.

Sodan aikaan taloon jääville työhevosille lankesivat useamman hevosen työt. Pahimmassa tapauksessa työ oli vierasta sekä ohjastajalle että hevoselle.

Maaseudun Tulevaisuudessa kannustettiin sodan aikaan naisia kylvö­töihin. Eräs muisteli 17-vuotiaana neitona opetteluaan niittokoneen ajoon parihevosin. ”Paras hevonen oli sodassa. Kone oli usein sivuttain.”

Hevosmäärä kasvoi toden teolla vasta koneellistumisen kynnyksellä. Vauraat tilat ojittivat peltoja ”ojakonnilla”, joita saattoi vetää kuusikin hevosta.

Suomenhevosen kyvykkyys oli kansallinen ylpeydenaihe.

”Joskin hevosemme elävä paino on pieni, on voima tehnyt mahdolliseksi uudemmanaikaisten raskaampien maanviljelyskoneiden käyttämisen ilman, että olemme olleet pakotetut tuomaan maahan ulkomaisia raskaita työhevosia”, kehui hevosjalostuksen merkkimies Axel Alfthan 1910-luvun alussa.

Viimeinenkin kynnös on valmis ja hevoset ovat päivän työnsä tehneet. Hovingatar höristää korviaan kun Anniina Kupiainen tulee sen vierelle. Hän hyppää hevosen selkään ja kääntää sen pellolta hiekkatielle.

Hovingattaren ilme on totisen rauhallinen. Näyttää, että se voisi viedä ratsastajansa kotiin vaikka silmät kiinni.

Maailma voi muuttua, mutta sisukkaiden suomenhevosten viehätys­voima näyttää olevan pysyvä luonnonvoima.

Artiikkelin teossa on käytetty lähteenä teosta Suomenhevonen – arjen sankari. Amanita, Somerniemi 2014. 448 s.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT