Ihmiset & kulttuuri

Erja Manton ääni on tuttu kuunnelmista, Itse valtiaista ja äänikirjoista – elokuun alussa rakastettu näyttelijä jää eläkkeelle

Yksi Erja Manton rakkaimmista työtehtävistä on ollut Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan äänittäminen. Yli 4000-sivuisen järkäleen saama suosio yllätti kaikki.
Jaana Kankaanpää
Erja Manto harmittelee, että monilta puheammattilaisilta puuttuu nykyään selkeä ja hyvä puheilmaisu. "Minun kanssani on sietämätöntä kuunnella esimerkiksi mainoksia, koska kommentoin niitä koko ajan. Jos mainoksessa tulkitaan tekstiä kauhealla tavalla, en ikinä osta sitä tuotetta. Se on ihana kosto. Yritykset ovat varmasti kauhuissaan", Manto nauraa.

Ääni on niin tuttu, että tuntuu omituiselta saada sille vihdoinkin kasvot. Erja Manto asettuu Yleisradion tiloissa Pasilassa äänityskopin mikrofonin ääreen kuten tuhansia ja tuhansia kertoja aiemminkin.

Kun äänitys alkaa, Manto elää tekstin mukana. Ei sekuntiakaan jäljessä, ei hetkeäkään edellä, vaan juuri siinä hetkessä.

"Ääni on kaikkein paljastavin. Äänestä kuulee, minkälainen päivä näyttelijällä on. Se paljastaa myös falskiuden", Manto kertoo.

Manto jos kuka tietää mistä puhuu. Hän on työskennellyt Ylellä vuodesta 1983 saakka ja antanut äänensä lukemattomiin kuunnelmiin ja ohjelmiin aina Iltalypsystä ja Itse valtiaista Tohtori Raimoon. Monille äänikirjojen suurkuluttajille Manton ääni on tuttuakin tutumpi.

"Olen vähän onnellisempi, kun saan olla studiossa. Vaikka näyttelemäni tarinat olisivat kamalia ja traagisia, niin ihmisenä tämä tekee minut onnellisemmaksi. Kaikki jää, kun studion oven sulkee perässään."

Näyttelijän ammatin Manto peri jo lapsuudenkodistaan, sillä hänen molemmat vanhempansa olivat näyttelijöitä.

"En voinut jättää sitä vaihtoehtoa kokeilematta. Olisin varmaan pyrkinyt toimittajaksi, jos en olisi päässyt teatterikouluun."

Teatterikoulun ovet avautuivat samana päivänä, kun Manto painoi päähänsä valkolakin.

"Kun laitoin lakkia päähän, se ei tuntunut millään tavalla merkittävältä. Mietin vain, eikö täältä pääse jo pois."

Juhlat loppuivat lopulta, ja Manto ryntäsi kohti kotia. Hän sulkeutui omaan huoneeseensa ja valitsi valkoisella bakeliittipuhelimella oikean numeron.

Linjan toisessa päässä automaatti luki aakkosjärjestyksessä teatterikouluun valitut. Kun luurista kuului Manton oma nimi, hän paiskasi luurin paikalleen. Sitten hän soitti uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

"Neljännen kerran jälkeen isä kysyi oven toiselta puolelta "Erja pääsiksä?". Serkku ehti ottaa minusta kuvan, jossa makaan lattialla vatsaani pidellen ja huudan joo."

Neljän vuoden opinnot olivat Mantolle aikuistumisen aikaan. Valmistuttuaan hän sai kiinnityksen Lahden Kaupunginteatteriin.

"Se oli tolkutonta. Näyttelin neljää pääroolia ja harjoittelin viidettä."

Neljän Lahti-vuoden jälkeen Manton äiti vinkkasi tyttärelleen Radioteatterin avoimesta paikasta. Manto meinasi jättää hakemuksen kokonaan lähettämättä, mutta niin vaan hän pääsi tekemään koenauhan Pasilaan.

"Luin erilaisia tekstejä kymmenillä tavoilla. Jossain vaiheessa minulle sanottiin, että ei tarvitse huutaa, kun täällä on nämä mikrofonit. Minä tulin Lahden Kaupunginteatterin suurelta näyttämöltä, siellä piti puhua niin, että peräriville saakka kuuluu."

Vaikka Manto ei uskonut omiin mahdollisuuksiinsa, hän sai paikan. Vuodesta 1983 lähtien Manto on työskennellyt Ylellä äitiyslomaa ja pari vuotta kestäneitä Niskavuori-elokuvien kuvauksia lukuun ottamatta.

Reilut kolmekymmentä vuotta sitten Pasilan studioissa tehtiin montaa kuunnelmaa samaan aikaan. Sittemmin radio-ohjelmien arvostus on kokenut suuria kolauksia, joskin nyt eletään jälleen audion kulta-aikaa podcastien ja äänikirjojen siivittämänä.

Äänikirjoja Manto on lukenut jo kauan ennen tällä hetkellä jylläävän äänikirjabuumin alkamista.

"Ennen äänikirjoja luettiin eleettömämmin, mutta tajusin nopeasti, että jos tätä työtä tekee ilmeettömästi, tekstiä ei ymmärrä. Lukija on tulkki kirjailijan ja kuulijan välillä."

Mannosta on erityisen tärkeää, että äänikirjojen ansiosta korkeakulttuurin ääreen pääsevät myös ne, jotka eivät siitä muuten niin nauttisi.

Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Marcel Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä. Tällä hetkellä Yle esittää kymmenosaisen sarjan kahdeksatta osaa. Lukijana on tietysti Erja Manto.

Jättiteoksen lukeminen äänikirjaksi oli aluksi vitsi, kukaan ei osannut arvata, kuinka intohimoisesti ihmiset haluaisivat kuunnella järkälemäistä klassikkoa.

Joulukuussa Manto äänitti teoksen viimeisen sanan. Se oli "loppu". Sen jälkeen kilisteltiin kuplivalla ja tirautettiin muutamat kyyneleetkin. Muiden töiden ohella romaanisarjan äänittäminen kesti 3,5 vuotta.

"Jossain vaiheessa ajattelin että mitä jos kuolen kesken, kuka tämän lukisi loppuun, kenelle tämän testamenttaisin."

Poliittista satiiria Manto on tehnyt suuren osan työurastaan, mutta viime vuosina se on jäänyt syrjään.

"Sen puuttumisen huomaa. Olen kuin kipeä kissa, kun ympärillä tapahtuu asioita, mutta niitä ei saa laitettua mihinkään, vaikka olisi kuinka paljon sanottavaa."

Poliittisen satiirin tekeminen on Manton mielestä antoisaa ja hauskaa, mutta sillä on myös yhteiskunnallinen merkitys.

"On tärkeää vahtia, mitä Arkadianmäellä ja muuallakin tapahtuu. Täytyy näyttää epäkohtia ja pystyä nauramaan niille."

Manto jäi osa-aikaiselle eläkkeelle pari vuotta sitten. Kun kaikki päivät eivät kulu enää Pasilassa, on aikaa jäänyt, no, vaikka äänikirjojen lukemiselle. Lisäksi työn paperisempi puoli kokouksineen ja budjetteineen on vähentynyt.

Elokuun ensimmäinen päivä Mannosta tulee ihan virallisesti eläkeläinen. Ainakin paperilla. Todellisuudessa Manto ei ole hylkäämässä äänityskoppia, joten häneltä voidaan tulevaisuudessakin odottaa uusia äänikirjoja.

Ylen oviakaan hän ei ole sulkemassa lopullisesti. Itse asiassa heti syyskuussa hän palaa Pasilaan tekemään tuotantoa, jonka aiheena on Yhdistys 9.

"Minun täytyy olla aika paljon sairaampi, ennen kuin lopetan kokonaan."

Mantolla on laaja ystäväpiiri, mutta hän on myös mieluusti yksinään. Manton puoliso kuoli kahdeksan vuotta sitten.

"Neljä vuotta sitten kaksospoikani sanoivat, että äiti, nyt riittää. He hankkivat minulle kissan."

Valkoinen, hieman nössöksi paljastunut kissa sai nimekseen Valo. Eläimen entinen isäntä kysäisi, sattuisiko Manto tietämään haluaisiko joku ottaa kissan mustan sisaruksen itselleen.

"Tajusin siinä hetkessä, että en voi ottaa Valoa, jos minulla ei ole Varjoa. Ne ovat aivan erilaisia. Varjo on pieni ja siro kuin musta pantteri. Vaikutelma ei tosi ole täydellinen, sillä se katsoo kieroon."

Manton eläkepäivät näyttävät varsin ohjelmantäyteisiltä kissoineen ja äänityssessioineen. Ehtiihän sitä paikallaan olemista harjoitella myöhemminkin.

"Kun työ on elämäntapa, miten sitä ilman voisi olla? Miten eläkkeellä ollaan? Näytteleminen on ajatusmaailmani, aivoni käyvät sillä ja sydämeni hakkaa sen tahtiin. En voi kuvitella muuta."

Lue lisää

Kirjasyksy on täydessä vauhdissa! Nämä kuusi uutuutta haluan lukea mahdollisimman pian

MT:n kysely: Maaseudulla asuvista moni kokee maksavansa liikaa Yle-veroa – "Yllättää, että pääkaupunkiseudulla tyytyväisyys on selvästi suurempaa kuin muualla maassa", hallintoneuvoston Arto Satonen sanoo

Lähden tänään Pohjois-Carolinaan

Moni kirja ei nyt löydä tietään lukijan luo – näin minä pyrin vaikuttamaan tilanteeseen