Ihmiset & kulttuuri

Kellojen keräily muuttaa muotoaan – nyt kerätään rannekelloja ja keräilijöinä ovat nuoret miehet

Nouseva kellotrendi ovat sodanjälkeiset suomalaiset kellot.
Jaana Kankaanpää
Kellot sijaitsevat Suomen Kellomuseossa (Espoon WeeGee-talossa).

Veikko Ahoniemi perusti Suomeen noin 40 vuotta sitten Antiikkikelloklubin. Hän on myös yhdistyksen ensimmäinen jäsen, kellojen asiantuntija ja koko kellomaailman tunteva henkilö.

Noin puolet Antiikkikelloklubin pitkäaikaisista jäsenistä on kelloseppiä, Ahoniemi puolestaan on kellojen historioitsija, joka tuntee myös kellojen keräilyn. Ahoniemi on itsekin aloittanut keräilyn 15-vuotiaana, koska se oli silloin ”nuorten poikien juttu”.

Alkujaan usean Antiikkikelloklubin jäsenen motiivi oli kerätä vanhoja mekaanisia kelloja ja korjata niitä. Nautinto tuli siitä, kun vanha toimimaton kellonkoneisto saatiin jälleen tikittämään. Kun kello oli korjattu, voitiin hankkia seuraava korjauskohde.

”Yhdistyksen perustamisen alkuaikoina 1800-luvun kellot olivat kuuma juttu. Monella oli kelloja varastossa kuin halkoja liiterissä”, Ahoniemi toteaa.

1800-luvun kellot olivat seinä- ja pöytäkelloja, taskukelloja tai lattialla seisovia kaappikelloja. Hyvästä yksilöstä maksettiin paljon. Nyt 1800-luvun kelloilla on huutokaupoissa niin vähän ostajia, että niiden hinta junnaa pohjalukemissa.

1950-luvulla Suomessa myytävistä rannekelloista suuri osa oli sveitsiläisiä, mutta myös venäläisiä kelloja myytiin Suomessa. Myös niille on omat harrastajaryhmänsä.

Rannekellojen suosio nousi aallonharjalle 1960–70-luvuilla. Silloin se sai näkyä lähes jokaisen miehen ja naisen ranteessa. Tällä vuosituhannella moni on luopunut kellostaan, koska ajan näkee kännykästä.

Jos ennen kelloharrastajien kiinnostuksen kohteena olivat mekaaniset kellot, niin nyt tärkeintä on kellon tietty merkki ja malli.

Kellojen keräilijät ovat usein nuoria miehiä, jotka etsivät arvokkaita rannekelloja. Niitä ostetaan toimivina käyttökelloiksi, niitä säilytetään ja pidetään ranteessa sopivan tilaisuuden tullen. Moni on valmis myymään kellonsa seuraavalle keräilijälle, jos sopiva arvonnousu on tapahtunut.

Ostajat keskittyvät tiettyyn brändiin, sen eri malleihin, esimerkiksi eri vuosikymmenten Rolexeihin.

Saman vahvistavat myös huutokauppoja järjestävät tahot. Huutokauppoihin ei edes tarjota tällä hetkellä muita kuin rannekelloja. Huutokaupoista kerrotaan myös, että moni kellojen keräilijä ei halua tulla nimellään esiin. Kellot kun saattavat maksaa maltaita.

Suomalainen kelloteollisuus syntyi 1940–50-luvuilla, jolloin elettiin niukkuuden aikaa. Suomessa puolustusvoimat vähensi konetilauksiaan, ja Valmetin Tampereen lentokonetehtaiden mittarilaitteita ja hienomekaniikkaa valmistavat työmiehet tarvitsivat uusia myyntiartikkeleita.

Kelloista oli Suomessa sodan jälkeen suorastaan pulaa, sillä useat tuontikellot olivat saksalaisia, ja sodan jälkeen niitä oli heikosti saatavilla. Maa käytti voimavarojaan jälleenrakennukseen, ei kellomuotoiluun.

Valmetin Tampereen tehtaat valmistivat 1950-luvun alussa seinä- ja pöytäkelloja, jotka nyt miellyttävät monen silmää muotoilullaan. Yhteensä seinä- ja pöytäkellomalleja valmistettiin kolmisenkymmentä. Niistä on tullut pienimuotoinen trendi, joka näkyy blogeissa ja somessa.

Seinäkellojen keräilyssä monella on maltti mukana. Yksi seinäkello huonetta kohti on riittävä määrä tikitystä, siksi kokoelmasta on myytävä aina sitä mukaa kello, jos hankkii uuden.

Lue lisää