Oli synkkä ja myrskyinen yö – tai sittenkin kirkas keskipäivä: Suomalaiset kummitustarinat ovat harvemmin kauhutarinoita - Ihmiset & kulttuuri - Maaseudun Tulevaisuus
Ihmiset & kulttuuri

Oli synkkä ja myrskyinen yö – tai sittenkin kirkas keskipäivä: Suomalaiset kummitustarinat ovat harvemmin kauhutarinoita

Melkein jokaisella paikkakunnalla on omia kummitustarinoita ja paikkoja, joissa sanotaan kummittelevan.
Harri Nurminen
Moni kummitustarina pohjautuu kuultuihin ääniin. Joidenkin taustalla on näköhavaintoja edesmenneistä henkilöistä. Kummitustarinoita yhdistää usein se, että havainnot on tehtykin päiväsaikaan kaikkien oletusten vastaisesti.

Voiko kummituksia oikeasti olla? Onko joku muka nähnyt tai kuullut jotain jossain? Useimmat suhtautuvat kummitustarinoihin skeptisesti. Moni mieltää, että ne ovat täynnä kauhua, pimeitä myrskyisiä iltoja ja pelottelua ja että tarinat ovat hyvin samanlaisia, vain eri paikkakunnille sovitettuja.

Suomalaisiin kummitustarinoihin ei kuitenkaan juuri liity kauhuelokuvista tuttua pelottelua ja aaveiden pahantahtoisuutta. Kirjailija Eero Ojasen mukaan suurimmassa osassa yliluonnolliseen liittyvistä kokemuksista kyse on siitä, että koetaan edesmenneen läsnäolo.

”Suomalaisiin kummitustarinoihin voi liittyä sympaattisia, hauskoja ja kauniitakin puolia.”

Usein kertomukset liittyvät tiettyyn paikkaan. Se voi olla esimerkiksi vainajan koti tai muu edesmenneelle henkilölle merkityksellinen paikka. Kummituksista kerrotaan erityisesti paikoissa, joihin liittyy paljon ihmisen toimintaa ja voimakkaita tunteita, Ojanen sanoo. Tällaisia ovat esimerkiksi julkiset rakennukset, kuten museot, koulut ja teatterit. Usein myös vanhoilla taloilla ja kartanoilla ovat omat kummitustarinansa.

Tarinoissa toistuvat yleisinhimilliset teemat. Kesken jääneet ja selvittämättömät asiat vaivaavat, rakkaan kuolema aiheuttaa surua tai läheistä odotetaan palaavaksi. Moniin tarinoihin sisältyy myös traagisia ihmiskohtaloita.

”Paljon on myös sellaisia kertomuksia, missä tutusta paikasta ei haluta lähteä. Entinen työntekijä voi esimerkiksi käydä järjestelemässä tuoleja uudelleen, tai entinen omistaja valvoo taloa.”

Kummitustarinat ovat vanha perinteen laji, joka on säilyttänyt asemansa vuosisatoja. Uusia tarinoita syntyy ja vanhoja unohtuu.

”Nämähän ovat koskettavan tarinan perustyyppejä. Ihminen on tarinoista viehättynyt, ja tavallaan tällaiset yliluonnolliset asiat kuuluvat kulttuuriin. Ne ovat jotain poikkeuksellista. Niitä ei tule joka päivä vastaan, mutta silti niissä on jotain tuttua.”

Ojasen mielestä on kiinnostavaa, että jotkin tarinatyypit ovat nykyisin lähes kadonneet. Esimerkiksi kulkuväyliin ja maanteihin on liittynyt paljon tarinoita kummallisista äänistä ja tuonpuoleisesta olevista matkalaisista.

”Lähes joka paikkakunnalla on ollut tienpätkä, jolla on kummitellut”, Ojanen toteaa.

Lähempänä nykyisenlaisia kauhutarinoita ovat olleet hautausmaihin liittyvät kertomukset. Monet hautausmaihin liittyvät tarinat ovat hävinneet, koska hautausmaita ei kammota enää kuten ennen.

Ojanen on kirjojaan varten tutkinut arkistoihin koottuja kummitustarinoita ja niihin liittyviä kokemuksia eri puolilta Suomea. Hän suhtautuu kummituksiin tutkijan näkökulmasta.

”Olen ruvennut tykkäämään enemmän näistä hyvin arkisista ja inhimillisistä tarinoista.”

Esimerkkinä hän kertoo tarinan, jossa talon entiseltä omistajalta on jäänyt remontti kesken ja hänen kuullaan edelleen nikkaroivan kellarissa.

Voipaalan kartanossa Valkeakosken Sääksmäellä on havaittu kahdenlaisia kummitusilmiöitä. Tavallisempia on riitelyn ja elämisen äänet.

”Pappila-niminen talonmiespariskunta sai useita hälytyksiä, että kartanosta kuului riitelyn ääniä. Kun he menivät katsomaan, ketään ei näkynyt missään”, kertoo Voipaalan talon historiaan sekä sen kummituksiin perehtynyt säveltäjä Kari Rydman.

Rydman kertoo, että moni Voipaalan kartanossa työskennellyt on kuullut ääniä. ”Havaintoja on minun käsittääkseni satoja. 1960-luvulta eteenpäin aina 2000-luvun taitteeseen asti näitä havaintoja on kuulunut.”

Toinen havainto on ehkä sykähdyttävämpi ja mielenkiintoisempi. Voipaalassa on nähty harmaapukuinen nainen pukemassa tai riisumassa hattua ja hansikkaita. Ensimmäinen havainto tästä naisesta on jo 1900-luvun alkupuolelta, kun Voipaalan viimeinen emäntä Helvi Ilkka oli nähnyt harmaapukuisen naisen ilmestyvän hänen taakseen.

”Helvi pienenä tyttönä kysyi äidiltään, että kuka se nainen oli, joka näyttäytyi minulle peilissä. Naisella oli harmaa pitkä mekko ja hän korjasi päässään olevaa hattua ja riisui kädessään olevat hansikkaat.”

Voipaalassa pitkään hameeseen pukeutunut nainen on ilmestynyt useampaan otteeseen keskellä kirkasta päivää. Merkittävin havainto tästä naisesta on elokuvaohjaaja Anastasia Lapsuilla. Rydman kertoo Lapsuin nähneen pienen naisen, joka seurasi Lapsuita koko ajan.

”Anastasia Lapsui oli rakentamassa tänne Voipaalan yläkertaan näyttelyä. Hän tuli alas ja kysyi, kuka tuo pieni rouva on, joka seuraa häntä koko ajan muttei sano mitään.”

”Kaikki työntekijät tiesivät, ettei kartanossa ollut ketään heidän lisäkseen, joten kyseessä oli sama rouva, joka ilmestyi jo aikaisemmin talon viimeiselle emännälle.”

Rydmanin mukaan harmaisiin pukeutunut rouva on näkynyt vain harvakseltaan kartanossa eikä rouvaa ole enää pitkään aikaan nähty. Lapsui oli Rydmanin tietojen valossa viimeinen, joka hänet on nähnyt. ”Tälle rouvalle ei ole mitään selitystä, että kuka hän on tai mistä hän on tullut.”

Koska rouvasta ei juurikaan tiedetä, on sille monenlaisia selityksiä ja tarinoita olemassa. Yksi näistä tarinoista on varsin mielenkiintoinen.

Emil Nervanderista, joka oli talon isäntä, kirjoitettiin hänen elämäkerrassaan, että hän tykkäsi pukeutua naamiaisissa naiseksi ja naisten asuihin. Josko hän olisi jäänyt tänne naiseksi pukeutuneena?”

Harri Nurminen
Säveltäjä Kari Rydman on tutkinut Voipaalan kartanon kummitustarinoita ja historiaa. Kuvassa taustalla on Voipaalan kartanon Ceramega-näyttelyn keramiikkataideteoksia.
Lue lisää

Opettaja huolestui poikien lukutaidon heikkenemisestä ja kirjoitti seikkailukirjan, joka etenee kuin tietokonepeli ikään

Citytorppari luo pelin, jossa virtuaalisuistoa voi hoitaa kuin Tamagotchia – taustalla innostus sekä peleihin että elokuviin

Kirja-arvio: Tove Janssonin uusi sitaattikokoelma on parhaimmillaan, kun sen lukee luonnon helmassa

Tunnistamaton oppimisvaikeus aiheuttaa nopeasti lumipalloefektin, joka jatkuu pahimmillaan eliniän – professori: "Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuu, jos työskentelee kovasti ja silti saa viisimiinuksia joka kokeesta"