Ihmiset & kulttuuri

Minna Enqvistin vanhemmat perustivat perhekodin tämän ollessa teini-iässä – nyt Enqvist jatkaa perheyritystä ja jakaa arkensa viiden kehitysvammaisen asukkaan kanssa

Perhekoti Vipunen perustettiin vuonna 1995. Kehitysvammaisten perhekoti on Minna Enqvistille enemmän elämäntapa kuin perinteinen työ.
Jaana Kankaanpää
Perhekoti Vipusessa olisi periaatteessa yksi paikka vapaana, mutta huone sijaitsee Minna Enqvistin perheen kotitalossa, joten siihen ei ole aktiivisesti etsitty uutta asukasta. Kuvan taustalla ovat perhekodin asukkaat Aki ja Mika sekä Usko-koira.

"Minna!"

Tervehdys kajahtaa ilmoille heti, kun Minna Enqvist astuu pihatielle. Enqvistillä on tänään vapaapäivä, mutta kun Perhekoti Vipusen asukkaat haluavat esitellä korjaamaansa polkupyörää, Enqvist pysähtyy juttutuokiolle.

Työn ja vapaa-ajan erottaminen on joskus hankalaa, kun omassa pihapiirissä sijaitsee pieni kehitysvammaisten perhekoti. Jonkinlaista rajanvetoa perhekodin johtaja on viime vuosina pyrkinyt harjoittelemaan, mutta eihän tällainen työ koskaan ole tavallista palkkatyötä.

"Tämä on enemmän elämäntapa kuin työ. Vaikka me emme olisi varsinaisesti työvuorossa, tukiperheen läsnäolo on merkittävä", Enqvist kertoo.

Kirkkonummella sijaitsevassa Perhekoti Vipusessa asuu viisi kehitysvammaista. Enqvistin perhe asuu naapuritalossa ja samassa pihapiirissä elävät myös Enqvistin eläkkeellä olevat vanhemmat, jotka perustivat perhekodin vuonna 1995.

Kun Enqvistin vanhemmat aloittivat perhekotitoiminnan, oli edessä muutto. Enqvistille siirtymä espoolaisesta lähiöstä Kirkkonummelle metsän keskelle oli suurempi muutos kuin arjen jakaminen kehitysvammaisten asukkaiden kanssa.

"Olimme olleet aikaisemmin tukiperheenä kehitysvammaisille lapsille. Iso muutos oli se, kun kaveripiirini muuton takia vaihtui. Mutta kun Kirkkonummella sain oman hevosen, se korvasi kaiken."

1990-luvulla koulut suorittaneilla kehitysvammaisilla ei ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin muutto laitokseen, jos vanhemmat eivät pystyneet huolehtimaan heistä. Enqvistin vanhemmat halusivat tarjota pienemmän yksikön, jossa vallitsisi kodinomainen tunnelma.

Enqvist ei itse suunnitellut uraa kehitysvamma-alalla, mutta hän kaartoi kuin vahingossa vanhempiensa tallaamalle polulle.

Aikuistuttuaan Enqvist muutti Englantiin kahdeksi vuodeksi tekemään vapaaehtoistyötä kehitysvammaisten parissa. Suomeen palattuaan hän alkoi työskennellä vanhempiensa yrityksessä. Vuonna 2016 oli sukupolvenvaihdoksen aika.

"Yrittäjäksi ryhtymistä piti pohtia paljon, se oli sitova päätös. Jos emme olisi jatkaneet, se olisi vaikuttanut monen muunkin elämään. Mietimme todella paljon, onko jotain mitä tekisimme mieluummin kuin tätä. Kartoitimme vaihtoehtoja, mutta päädyimme jatkamaan perhekotia."

Enqvist ja hänen miehensä päättivät, että perhekotia lähdettäisiin viemään uudella tavalla ammattimaiseen suuntaan. Se tarkoitti ulkopuolisia työntekijöitä sekä selkeämpää rajanvetoa työn ja vapaa-ajan välille.

Nykyään perhekodissa on sairaanhoitaja tai ohjaaja töissä aamukahdeksasta puoli yhteentoista asti illalla. Aamuun saakka asukkaat ovat perheen vastuulla, mutta yön pimeät tunnit ovat Vipusessa rauhallisia.

Viikko alkaa perhekodissa perinteisesti palaverilla, jonne kokoontuvat asukkaat sekä vuorossa olevat työntekijät. Maanantain kokoontumisessa suunnitellaan yhdessä viikon ruokalistat ja jokainen saa esittää omia toiveita. Joku haluaa ehkä lähteä kauppareissulle, toinen haaveilee metsäretkestä.

Kehitysvamma-alalla onkin nykyään ensisijaisen tärkeää ottaa kehitysvammaiset mukaan päätöksentekoon. Työntekijät joutuvat uurastamaan, ettei tavoite jää pelkäksi sanahelinäksi, huomauttaa Enqvist.

"Kaikilla asukkaillamme verbaalinen vuorovaikutus ei ole vahvaa. Ja vaikka kykyjä olisi, heillä ei välttämättä ole taitoa sanoittaa omia haaveitaan ja toiveitaan. Vaatii paljon työtä, että saamme esille, mitä asukkaat oikeasti haluavat, eikä vain sitä mitä he ajattelevat, että me haluamme kuulla."

Perhekodissa eletään vahvasti vuodenkierron mukaan. Enqvist on intohimoinen sienestäjä, ja perhekodin 3,5 hehtaarin alueella nököttää kaksi kasvihuonetta sekä hyötypuutarha.

Kesä kului muun muassa perunaa, porkkanaa ja salaattia hoivatessa, nyt syksyllä korjataan sato ja säilötään maan antimia yhdessä.

"Moni asukkaistamme ei oikein ymmärrä rahan päälle, se ei ole heille motivaatiotekijä. Mutta kun on tehty ensin yhdessä omenahilloa ja syödään sitä pannukakun kanssa, siitä tulee heti palkinto."

Perhekoti näkyy aktiivisesti sosiaalisessa mediassa. Kuvissa ja videopätkissä esitetään aivan tavallista arkea rakennusprojekteineen ja metsäretkineen.

"Ajattelen, että se on minun henkilökohtainen vastaiskuni sosiaalisen median yksipuolisuudelle. Mediakuvasto on aika kapeaa", Enqvist sanoo.

Hänen mielestään vammaisia ihmisiä pitäisi näkyä ylipäätään enemmän aivan tavallisissa yhteyksissä vaikkapa mainoskuvissa ja sanomalehtien katugallupeissa.

Enqvist haluaa muistuttaa, että kehitysvammaiset elävät yleensä ihan samanlaista arkista elämää kuin muutkin. Päivällä ollaan töissä, iltaisin katsellaan televisiota tai käydään kävelyllä.

Juuri tällaisia tavallisia asioita perhekoti tarjoaa asukkailleen. Ja välillä jotain vähän erityistäkin. Perhekoti Vipusen väellä on nimittäin ollut tapana käydä yhdessä ulkomaanreissulla parin vuoden välein.

"Tapa on peräisin vanhempieni ajalta. Perhekoti on kiinni vain heinäkuussa, muuten jaamme arjen ja pyhät. Silloin on tärkeää saada myös yhteisiä lomakokemuksia ja irrottautua yhteisönä tästä paikasta. Matka tarjoaa jotain, mitä odottaa ja suunnitella sekä jälkikäteen muistella yhdessä."

Keväällä ryhmän piti matkustaa Kreikkaan, mutta koronapandemia siirsi suunnitelmat syrjään. Edellinenkin ulkomaanmatka suuntautui Kreikkaan ja siellä oli mukana myös asukkaita Kirkkonummella sijaitsevasta asuntolasta. Kaikkiaan ryhmä oli 40 henkilön kokoinen.

"Oli siinä lentokoneessa muilla ihmisillä hämmästelemistä. Matkoilla olemme sillä tavalla tasa-arvoisessa tilanteessa, että olemme kaikki uuden edessä. Voimme ihmetellä ja oppia yhdessä."

Vuosiin perhekodissa mahtuu monia rakkaita muistoja. Asukkaat osallistuivat esimerkiksi Enqvistin ja hänen miehensä häihin.

"Se oli merkityksellinen asia meille kaikille."

Osa asukkaista on asunut perhekodissa parisenkymmentä vuotta. Se on pitkä aika jakaa sama pihapiiri ja arki.

Enqvistille työn mielekkäimmät hetket kumpuavat arjen pienistä onnistumisista, vaikkapa siitä että joku hiljaisempi rohkaistuu kertomaan toivovansa ruuaksi pitsaa.

"Kaikki meidän asukkaamme ovat kehitysvammaisia elämänsä loppuun saakka, joten mitään ihmeparantumisia ei kannata odottaa. Onnistumiset ovat pieniä askelia. Jos niistä ei saa iloa ja motivaatiota, peli on menetetty."

Jaana Kankaanpää
"Välillä vaihdetaan lamppua, välillä maalataan seinää ja välillä pestään hampaita. Ei tässä työssä esimieskään pysty erkaantumaan arjen askareista", Minna Enqvist sanoo.
MT:n jättinumero ilmestyy 30.10.
Lue lisää

Työtapaturma vei Iiro Heikkilältä käden, mutta rohkaisi myös toteuttamaan suuren unelman – pienpanimon oluet saavat makunsa mummolan raparpereista ja avomaankurkuista

Tämä hevosyrittäjä siivoaa mieluummin karsinoita kuin ratsastaa: "En ollut koskaan heppatyttö enkä ole oikeastaan nytkään"

Koronarajoitusten aikana kaikkien kehitysvammaisten itsemääräämisoikeutta rajoitettiin, vaikka joukossa on fyysisesti täysin terveitä ihmisiä

Yritystuet maksavat itsensä takaisin