Ihmiset & kulttuuri

Essee: Alastalon salissa on melkoinen luku-urakka ja mestariteos, jonka pärskähtelevä kieli tarjoaa haastetta ja hauskuutta

Jos olet koronan jäljiltä "melko häkäisenä ja karvassavisena pään mullalta", voi Volter Kilven legendaarinen klassikko tarjota raikkaan merituulen selkiyttämään ajatuksia.
Museovirasto
Kolmimastoinen parkkilaiva Väinämöinen rakennettiin vuonna 1865 ja sen kotisatama oli Uusikaupunki. Alastalon salissa käsittelee samanlaisen laivan rakentamista.

Volter Kilven Alastalon salissa -romaanin lukeminen on ollut minulle jonkinlainen haave jo lukiolaisesta lähtien. Äidinkielentunnilla esitelty yli 800-sivuinen kirja, joka kertoo yhden iltapäivän tapahtumista, tuntui kiehtovalta.

Ostin kirjan muutama vuosi sitten kahdella eurolla kierrätyskeskuksesta. Kirjan lukeminen tuntui nyt koronan aiheuttamissa poikkeusoloissa paitsi mielekkäältä haasteelta myös hermolomalta epävarmasta nykyhetkestä.

Aloittaessani luku-urakan yllätyin siitä, miten paljon kirjassa tapahtuukin. Kyläläiset kokoontuvat Alastalon saliin allekirjoittamaan sopimusta kolmimastoisen laivan, parkin, rakentamisesta.

Kyseessä on historiallisen suuri rakennushanke, joka sinetöi Alastalon aseman yhtenä kylän mahti-isännistä. Juoni rakentuu päähenkilöiden toiveista, peloista, tavoista ja asemasta sosiaalisessa hierarkiassa, jotka kaikki Alastalon on valjastettava hankkeensa käyttövoimaksi.

Kirjan kerronta virtaa, aaltoilee, kisailee ja pärskähtelee kuin merivesi.

Kilven käyttämä kieli on tarkkaa, rikasta, elävää ja hauskaa. Se on välillä myös vaikeaa, turhauttavaa ja itsetarkoituksellisen kikkailevaa.

168-sanaisen lauseen löytäminen kirjasta ei ole temppu eikä mikään. Teosta lukeva ei todellakaan ilahdu keskeytyksistä, jotka pakottavat etsiskelemään virkkeen kadonnutta punaista lankaa.

Olinkin yllättynyt, kun kuulin äänikirjaversion ilmestyvän Yle Areenaan. Sen on lukenut nauhalle Esko Salervo.

Melkoinen sankariteko! Esimerkiksi kolmas luku, jossa Alastalon naapuri Härkäniemi valitsee itselleen piippua hyllystä, on Salervon lukemana hienovireinen jännitysnäytelmä.

Urakka pelotti Salervoa itseäänkin, hän myöntää.

"Alunperin Alastalon luentaa ehdotti minulle jo vuosia sitten vanha koulukaverini Jaana Koistinen Otavasta, mutta en voinut Ylen työntekijänä tehdä kilpailijalle töitä. Hän piti minua kuitenkin ainoana lukijana, joka kykenisi tämän tekemään, eikä kustantamo edennyt asiassa."

"Kun olin onnistuneesti lukenut Ylelle Kirkolle ja Pitäjän pienimmät -teokset, päätin yrittää myös tätä, vaikka tehtävä oli ilman muuta lähes mahdoton. Miellyttävä haaste siis."

Tekstin näkökulmat vaihtuvat eri päähenkilöiden välillä, joskus liukuvastikin. Salervo digitoi tekstin ja purki kaikki sen puhujat eri väreillä.

"Kilven kerrontatekniikka muuntelee hienovaraisesti lauseen tasolla luvusta toiseen. Ihmettelin ensin, miksi lukujen alussa oli välillä vaikea löytää oikeaa rytmiä, ennen kuin tajusin tämän."

"Kun henkilöitä on kymmenittäin, ja keskeisiäkin puhujia kymmenkunta, oli välttämätöntä hakea kaikille oma puhetapansa."

Välillä haaste tuntui turhauttavalta, erityisesti kun korona iski kapuloita rattaisiin ja studiossa nauhoittaminen jouduttiin keskeyttämään.

"Hankalimman lauseen ymmärtäminen vei runsaat puoli tuntia", Salervo kertoo.

"Kilven taipumus leikkiä kielellä, käyttää substantiiveja verbeinä ja keksiä omia ilmaisuja, sekä runsas purjehtimisen ammattislangin, Kustavin murresanojen ja Raamattuun viittaavien sitaattien käyttö tuottivat välillä päänvaivaa. Mutta kaikki selvisi lopulta."

Alastalon salissa on ennen kaikkea kyläyhteisön sisäpolitiikan kuvaus. On valtavan kiinnostavaa lukea, kuinka paljon päähenkilöt käyttävät aikaansa toistensa mielentilan arvioimiseen.

Erityisesti toisten turhamaisuutta ruoditaan ja kritisoidaan äänettömästi ja äänekkäästi, ja samaan aikaan yritetään varmistaa, että oma asema kahinoissa kohenisi.

Palasin kesän aikana myös toiseen, itselleni hyvin tuttuun klassikkoon. Kuuntelin Robert Louis Stevensonin kirjoittaman Aarresaaren Lars Svedbergin lukemana. Kirja kertoo englantilaisista merimiehistä, jotka lähtevät etsimään autiolle saarella haudattua aarretta.

Aarresaari on hurja seikkailuromaani, jossa suuri osa matkaan lähteneistä merimiehistä päätyy ruumiiksi. Sillä on kuitenkin paljon yhtäläisyyksiä Alastalon salin kanssa.

Molemmissa päähenkilöiden on luovittava oppositiota vastaan. Alastalon on yritettävä taivuttaa naapurinsa, omapäinen Pukkila laivahankkeensa tueksi. Aarresaaressa kapteeni joutuu taistelemaan laivalle soluttautuneita merirosvoja vastaan, joita johtaa pettävän viehätysvoimainen Long John Silver.

Rommi ja tupakka ovat päätösten tärkeä polttoaine molemmissa kirjoissa. Terva tuoksuu ja sekä Alastalo että merirosvot muistelevat pakomatkojaan Britannian laivastolta. Se seilasi myös Suomen vesillä Oolannin sodan yhteydessä.

Kirjojen yhteiset piirteet muistuttavat, miten meri yhdistää maailman kaikki mantereet ja kuinka hyvälle merimiehelle koko maailman kauppa on auki.

Mannerten välinen kauppa ei ole uusi asia, pitkät reitit ovat toimineet ihmisyhteisöjen välillä jo tuhansia vuosia. Jared Diamond kuvaa kirjassaan The World Until Yesterday perinteistä kaupankäyntiä, jossa ei markkinatalouden näkökulmasta ole paljoakaan järkeä.

Heimot kävivät kauppaa esineillä, jotka muistuttivat paljon toisiaan. Kyläläiset saattoivat lähteä hengenvaaralliselle purjehdukselle vaihtaakseen perillä sian sikaan.

Suhteiden – liittolaisten ja aviopuolisoiden – löytäminen oli kauppaa tärkeämpää. Tavarat toimivat kuitenkin symbolisena syynä kulttuurivaihdolle.

Alastalo ja Silver seilaavat rahan perässä. Kasvoton globalisaatio ja musta markkinatalous virtaavat kiihkeinä molempien suonissa.

Luksustavaroiden taustalla on kärsimystä, orjuutta ja kuolemaa, mutta sokeriruo'on tai kahvin viljelijät ja heidän tarinansa ja elinolonsa ovat Alastalolle yhdentekeviä.

Tämä on erityisen irvokasta ottaen huomioon Alastalon taustan maanviljelijänä. Naisille, yhteisön toiselle puolikkaalle, Kilpi antaa leppoisassa ja optimistisessa teoksessaan vain voimattoman ja marginaalisen äänen.

Alastalo on jo rikas ja rikkaudestaan lihonut mies, jolle parkki antaisi ennen kaikkea statusta. Jälkiviisauden imelyydellä marinoituina voimme miettiä, kuvaako Alastalon salissa Suomen ensimmäisiä juoksuaskelia kohti kohtuutonta ahneutta ja luonnonvarojen häikäilemätöntä hyväksikäyttöä, jonka ansiosta Itämeri nyt lainehtii sulana yhä useampana talvena.

Kapitalismin pintakiiltävistä kiroista huolimatta Alastalon salissa on mestariteos, jonka lukemista voin suositella. Lue vaikka rivi sieltä täältä, huviksesi ja äimistelläksesi Kilven taitoa rakentaa kirjaimista uusia sanoja ja sanoista lukijan hukuttavia hyökylauseita.

Kiinnostavana ja hauskana teosta pitää myös äänikirjan lukenut Salervo.

"Minua kiehtoo jotenkin tavattoman paljon, miten Alastalon parkkikokous muistuttaa alkukantaista heimokokousta. Kokous koostuu keskinäisistä mittelöinneistä älyn, kölläyksen ja arvovallan asevuoroin. Heimon hegemoniatasapainoa koetellaan, kun Pukkila haastaa vallan, mutta hänellä ei lainarahoineen ole voimaa vallankumoukseen."

Kirjaa on kiitelty kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi.

Kansansivistäjä Onni Tolvanen arvioi kirjan vuonna 1933. "Tällainen kirja ei ole aloittelevia kirjallisuuden lukijoita varten, eikä niitä varten, jotka pian haluavat tietää, miten sitten käy. Mutta omassa omituisessa Ja harvinaisessa laadussaan se on merkillinen, suurenmoinen teos."

Lue lisää

Eino Nurmisto kirjoitti Homopojan opas -kirjan, jollaisen olisi halunnut itsekin lukea nuorena – "Monella vanhemmalla on aika 80-lukulainen käsitys kaapista tulemiseen"

Kirjailija Laura Gustafssonin mielestä maahanmuuttajien ääni ei kuulu tarpeeksi kulttuurin kentällä – "Meidän pitäisi pohtia, ovatko kaikki kirjallisuuden hahmot valkoisia"

Kansalliskirjailija Väinö Linna kiinnostaa jopa nuorten internet-meemeissä

Kari Hotakainen kyllästyi maalaisten pilkkaamiseen Helsingin Sanomissa – uusin romaani on hervoton kauhutarina yhteen kaupunkiin ahdetusta Suomesta