Ihmiset & kulttuuri

Arvio: Taikahuilu vie laulajat keskelle piirrettyjä, vain kaukosäädin puuttuu

Klassikko-oopperassa laulajat seisovat valkoista seinää vasten, jolle heijastetaan alati muuttuva satumaailma.
Heikki Tuuli / Kansallisooppera
Yön kuningatar (Aleksandra Olczyk) uhkuu niin kauhistuttavaa voimaa, että säikäyttää oman tyttärensä Paminankin (Iida Antola).

W. A. Mozartin säveltämä Taikahuilu kertoo ennen kaikkea rakkaudesta ja sen etsimisestä. Prinssi Tamino (Jussi Myllys) etsii kaunista Paminaa (Iida Antola), johon on rakastunut vain tämän kuvan nähtyään. Apunaan miehellä on rakkautta halajava Papageno (Ville Rusanen), joka ei ole vielä löytänyt elämäänsä Papagenaa (Margarita Nacér).

Taikahuilussa kamppailevat niin järki ja tunteet kuin luonto ja tekniikkakin. Ja kuten näissä tarinoissa aina, rakkaus toki voittaa.

Kansallisoopperassa jo helmikuussa ensi-iltaan tullut Taikahuilu ei tarjoile tuttuja lavasteita tai höyhenpukuista Papagenoa. Näyttämöllä on vain valkoinen seinä, jonka luukuista laulajat pyörähtelevät vuorotellen yleisön ihmeteltäviksi jopa metrien korkeudessa. Mutta millaiseksi tuo valkokangas muuttuukaan, kun siihen heijastetaan taiten tehtyjä animaatiokuvia!

Elävät laulajat kulkevat kuvitetussa maailmassa ottaen animaatiolintuja käsilleen ja juosten vilisevän maiseman keskellä. Tämä Taikahuilu on aivan kuin käänteinen versio elokuvasta Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?, nyt ihmiset ovat hypänneet keskelle piirrosmaailmaa.

Tarinaa kuljetetaan Mozartin musiikin lisäksi eteenpäin mykkäelokuvista tutuilla pimputusmusiikeilla, joiden aikana valkokankaalle heijastetaan pieniä tekstikatkelmiakin. Myös maskeeraus ja puvustus ovat osin inspiroituneet elokuvista.

Rohkea lähestymistapa klassikkoon edellyttää, että laulajat ovat sentilleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pienikin epätarkkuus pilaa illuusion, ja nämä kömmähdykset pystytään suurimmaksi osaksi välttämään.

Erityisen hyvin fyysisen puolen hallitsee linnunpyydystäjää esittävä Rusanen. Hän on upea laulaja, mutta myös mahtava fyysinen viihdyttäjä.

Sarastron (Jyrki Korhonen) basso jyrisee ihastuttavan jylhästi. Aleksandra Olczyk puolestaan esittää oopperan tunnetuimman osan, Yön kuningattaren aarian, niin tenhoavasti, että kyyneliä pyyhkiessään toivoisi voivansa kelata kohtauksen alkuun aivan kuin piirrettyjä katsoessa.

Kansallisooppera suosittelee Taikahuilua yli seitsemänvuotiaille katsojille. Suomenkielinen ja näyttävä esitys toimii mainiona ensikosketuksena oopperaan niin lapselle kuin aikuisellekin.

Taikahuilun visuaalinen leikittely ei kanna aivan toisen näytöksen loppuun asti, sillä uudet hauskat kokeilut tuntuvat loppuvan kesken jo ennen loppuhuipennusta.

Toteutus on silti ehdottomasti raikas tuulahdus ja positiivinen kurkotus, vaikka se joillekin klassisen oopperan ystäville saattaa olla vähän liikaa. Sillä olivathan ne laulajat vähän kuin seinään liimattuja, aivan kuten joku yleisöstä väliajalla marmatti.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Kansallisooppera ja Joensuun kaupunginteatteri saivat teattereista suurimmat tuet myytyä pääsylippua kohti

Omat rahat likoon laittanut kulttuurituottaja: "Pääkaupunkimme tarvitsee ravistelua”

Koululaisoopperassa yritetään pelastaa kyläkoulu ja kritisoidaan fuskaavia päättäjiä – katso video harjoituksista