Ihmiset & kulttuuri

Kuusamolainen Sulo Karjalainen on hoitanut karhuja yli 25 vuotta – aikoo jatkaa "niin kauan kuin voi suussa sulaa"

Ihmiset & kulttuuri 13.03.2018

Kontio raapaisi Suurpetokeskuksen perustaneen Karjalaisen kerran sairaalakuntoon. Hän palasi karhuaitaukseen viikkoa myöhemmin.


Kari Salonen
Eläinten parissa viihtyvä Sulo Karjalainen on tottunut olemaan lähiaikoina poseerattavana. Kuusamon kaupunki on tilannut hänestä näköispatsaan, jonka sijoituspaikkaa ei ole vielä päätetty.
Eläinten parissa viihtyvä Sulo Karjalainen on tottunut olemaan lähiaikoina poseerattavana. Kuusamon kaupunki on tilannut hänestä näköispatsaan, jonka sijoituspaikkaa ei ole vielä päätetty.
Juhani Kinnunen
Pentuna metsästyksessä orvoksi jäänyt Vyöti oli yksi ensimmäisiä Karjalaisen kasvattamia karhuja.
Pentuna metsästyksessä orvoksi jäänyt Vyöti oli yksi ensimmäisiä Karjalaisen kasvattamia karhuja.
Tapio Paapponen
Juuso lienee Kuusamon suurpetokeskuksen tunnetuin karhu. Sen tekemiä maalauksia oli esillä helsinkiläisgalleriassa viime talvena.
Juuso lienee Kuusamon suurpetokeskuksen tunnetuin karhu. Sen tekemiä maalauksia oli esillä helsinkiläisgalleriassa viime talvena.

Sulo Karjalainen oli 8-vuotias, kun hän ensi kertaa elämässään kohtasi karhun.

Kohtaaminen tapahtui Kuusamon metsissä kolmen kilometrin päässä kotoa. Nuori Karjalainen oli liikkeellä yksin.

Siinä, että Karjalainen kulki yksin metsässä, ei ollut mitään outoa. Vuonna 1941 syntynyt maatilan kasvatti oli osallistunut tilan töihin pienestä pitäen.

"Metsässähän minä olen kasvanut. Isän mukana olen polkuja kulkenut siitä asti, kun pystyin juoksemaan."

Vanhemmat sälyttivät pojalle uusia tehtäviä sitä mukaa, kun hän kykeni niitä suorittamaan. Varhaisiin askareisiin lukeutuivat polttopuiden ajo reellä, uunin lämmittäminen sekä veden kantaminen ihmisille ja karjalle.

Karjalainen myös paimensi kesäisin tilan karjaa, lehmiä ja lampaita. Luonnonlaitumella laiduntaneet eläimet piti hakea iltaisin kotiin.

"Se oli sitä lapsityövoiman käyttöä mutta hyvää opetusta normaalielämälle. Siinä oppi, miten hankitaan elinkeinoa ja kotia hoidetaan."

Kun pojan tiet kohtasivat karhun kanssa, hän ei kuitenkaan ollut työn touhussa. Kahdeksanvuotias oli noutamassa uimapaikalle unohtuneita kenkiä.

Järven rantaa lähestyessään hän kulki kotitilan laidunten poikki. Reitille osui tiheäoksainen kuusi, jonka havut hipoivat maata.

"Olin menossa puun ohi, kun huomasin karhun pään. Karhu oli levähtämässä sen kuusen alla. Olin siinä kohtaa ehkä kymmenen metrin päässä", Karjalainen muistelee.

Poika jähmettyi tarkkaavaiseksi. Seuraavan liikkeen teki karhu.

"Ykskaks kuusen oksat heilahtivat. Karhu lähti metsään ja minä kovalla vauhdilla sinne, mistä olin tullutkin", 76-vuotias Karjalainen kuvailee.

"Päästyäni kotiin kerroin isälle, että siellä oli karhu. Lähdimme katsomaan ja löysimme kolme karhun tappamaa lammasta."

Elämänsä ensimmäiset vuodet Karjalainen vietti evakossa. Kun perhe palasi Haapavedeltä kotitilalle Kuusamoon, isä oli yhä rintamalla. Kotitila oli äidin ja isoisän varassa.

"Se oli sitä, mitä maatilat olivat siihen aikaan. Oli kolmekymmentä lehmää, hevonen ja peltoa."

Perheeseen syntyi kaiken kaikkiaan 12 lasta, joista 10 kasvoi aikuisikään. Sulo oli kuudesta veljeksestä vanhin.

Tilalta oli matkaa kunnan keskustaan yli 30 kilometriä. Linja-auto kulki viiden kilometrin päästä keskustaan joka toinen päivä – ja seuraavana takaisin.

"Piti olla erikoinen tilanne, että lähdettiin käymään keskustassa. Jos terveys oli sellainen, että tarvitsi lääkärin apua, sitten lähdettiin. Sokeria, kahvia ja suolaa piti myös hakea keskustasta."

Koulunkäynti ei nuorta poikaa kiinnostanut, mutta hän suoritti lopulta maatalousteknikon koulutuksen. Setänsä opastamana Karjalainen alkoi porata alueen asukkaille kaivoja.

Kotitilan hän otti haltuun yhdessä kahden veljen kanssa 1978. Jaettavaa metsä- ja peltolääniä oli silloin noin 300 hehtaaria.

Tilan ylläpito jatkuu yhä suvun kesken. Naudoista ja lampaista on luovuttu, mutta poroja ja peltoja on hoidettavana edelleen.

Tunnetuimmat Karjalaisen hoitamista eläimistä ovat tosin karhut. Niiden pitämistä varten hän perusti Kuusamon suurpetokeskuksen kotitilansa yhteyteen vuonna 1994.

Keskuksen taustalla oli valtion 1980-luvulla rahoittama petoeläintutkimus. Sitä johtanut Erik S. Nyholm otti työkaverikseen Sulo Karjalaisen, jonka isän kanssa Nyholm oli aiemmin työskennellyt.

"Isä oli ollut poromies, joten hän tiesi, miten kukin peto saalistaa."

Myöhemmin keskuksessa tutkittiin näätiä ja hoivattiin emojensa hylkäämiä heikkokuntoisia ilveksiä. Koska Nyholm asui Turussa, hän uskoi eläimet hoitoon Karjalaiselle – tämän kotitilalle.

Ilvesten ohella keskukseen otettiin hiljalleen kettuja ja ahmoja – sekä karhuja, joista ensimmäinen tuotiin tilalle 1992.

"Kun pääsee eläinten kanssa työskentelemään ja olemaan läheisiä, niin sehän jos mikä on kehittävää. Kahta päivää ei ole samanlaista."

Kun valtio lopetti rahoituksen, Karjalainen veljineen haki luvan toiminnan jatkamiseen. Rahoituksena heillä oli pieni paikallinen lahjoitus ja laina. Uudet aitatarvikkeet neuvoteltiin lähialueen yrityksistä.

"Velimiehen kanssa teimme koko tarhan yhdessä kesässä. Sitä varten piti tehdä töitä yötä päivää."

Pari rakensi uutta aitaa kaksi kilometriä. Kaivinkoneella aitaverkko haudattiin maan alle, jotta karhut eivät kaivautuisi sen ali.

"Hommaa oli hirveästi. Tuntuu kummalta ajatella, miten sen jaksoikin tehdä muiden töiden rinnalla."

Orpoja eläimiä Karjalainen on hoitanut tähän päivään. Suurpetokeskuksen tunnetuimpia asukkeja ovat karhut, joita on tällä hetkellä kuusi. Kontioissa hoitajaa miellyttää niiden kekseliäisyys ja uteliaisuus.

"Karhu on niin älykäs eläin, että sitä voisi verrata vaikka naapurin isäntään."

Karjalainen on tottunut toimimaan 500-kiloisten otsojen kanssa. Hänen mukaansa ne "aika pitkälle tottelevat käskyjä".

Karhujen kanssa piti toki toimia varoen. Metsän kuninkaan kanssa on sattunut vahinko kerran, keskuksen ensimmäisiin karhuihin kuuluneen Tassun kanssa vuonna 1993.

Karjalainen oli siivoamassa Tassun häkkiä, kun eläin lähestyi häntä takaapäin ja sivalsi kasvoihin.

Haava kulki poskesta päänahkaan. Se vei eläintenhoitajan viikoksi Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan. Sen jälkeen hän palasi töihin normaalisti, tosin side päässään.

"Se oli vahinko suorastaan, kun Tassu innostui vähän. Hän oli vähän ilkikurinen luonteeltaan. Kukin eläin on oma persoonansa, kuten me ihmisetkin", Karjalainen toteaa rauhallisesti.

"Oli ihan normaalia palata töihin. Ei siitä mitään kammoja jäänyt."

Sulo Karjalaisen mukaan eläimille, myös petoeläimille, kuuluu oma arvonsa. Silti ihmisen ja luonnon välistä suhdetta tulee seurata tarkkaan.

"Luonnollakin on oma rajansa, mitä se jaksaa niitä ruokkia."

"Niinhän se on meillä ihmisilläkin. Emmehän mekään saa rajattomasti melskata mitä sattuu", hän täydentää myöhemmin.

Karjalainen huomauttaa, että esimerkiksi porotalous on vaikeuksissa, kun petokanta on kasvanut.

"Kyllä se alkaa vaikuttaa muihinkin ihmisiin. Pedot alkavat tulla pihoihin ja viedä lemmikkejä mukanaan."

Eläintenhoitajan elämäntyö karhujen parissa on nyt koottu kuvapainotteiseksi Karhumies-kirjaksi. Kirjaa varten toimittajat Vesa Tuominen ja Esa Silander tekivät kolme vierailua Kuusamon suurpetokeskukseen.

Keskuksen tulevaisuus on Karjalaisen mukaan taattu. Toiminta jatkuu ja sitä kehitetään entisestään.

"Kun tulee se aika, että minä poistun rivistä, sitä varten on jo jatkajat katsottuna. He ovat olleet jo vuosia toiminnassa mukana."

Eläköitymistä Karjalainen ei silti pohdi.

"Olen mukana niin kauan kuin voi suussa sulaa."

  • Kuusamon suurpetokeskuksen perustajana tunnettu eläintenhoitaja.
  • Syntynyt maaliskuussa 1941, viettää 77-vuotissyntymäpäivää ensi viikon tiistaina.
  • Kasvanut ja elänyt Kuusamossa, pitänyt yllä kotitilaa kahden veljensä kanssa.
  • On harrastanut esimerkiksi eri urheilulajeja ja ammuntaa, mutta "terveys on alkanut rajoittaa niitä".
  • Poikamies: "Minulla menevät karhut naisten edelle."

Aiheeseen liittyvät artikkelit